Kun päivät ovat keveitä kulkea

Aloin aikoinaan kirjoittaa näitä tekstejä, jotta saisin purettua ahdistustani. Jotta saisin areenan jakaa pahaa mieltäni. Ehkä toiveeni oli myös ystäviltä saatava tuki ja tsemppi.


Kaikkea tätä olen kohdannut.


Paljon vaikeampi on kirjoittaa nyt, kun meillä menee hyvin. Kirjoitan ja poistan tekstiä. Kirjoittamani tuntuu liian kepeältä, liian itsestään selviltä. En löydä sanoja sille, että en enää pelkää katsoa, mitä Wilmassa on. En pelkää, kun poika lähtee kouluun. En pelkää jättää yksin treeneihin. En pelkää, kun on kavereiden kanssa kaupungilla.


Teinin reviiri kasvaa ja samoin luottamukseni häneen.


Aamulla herättelen iloisen pojan, jonka vatsaan ei satu eikä päätä särje. Pojan, joka ei keksi syitä, miksei voi lähteä kouluun.


Mikä sana kuvaa oppimisen ja yrittämisen intoa, joka tuntuu määrittävän Luukkaan tekemisiä? Kun energia keskittyy tekemiseen, ei tekemisen välttelyyn. Minulta tuntuu puuttuvan positiivisia sanoja tai keinoja ilmaista myönteisiä asioita.


Tänään odotamme yläasteen ensimmäistä todistusta.


Meitä kaikkia jännittää, vaikka siihen ei olisi syytä. Koulussa asiat ovat sujuneet mallikkaasti ja lapseni on paikkansa löytänyt. Uudet ystävät ja opettajat ovat ottaneet hänet hyvin vastaan. Luokalla muutkin osaavat ulkoa mainoslauluja. Luokkakaverit tykkäävät esiintyä. Koulupäivän jälkeen kuoroon lähtee muitakin poikia luokalta. Vanhoja kavereita on ikävä,  mutta kuitenkin vahva luotto siihen, etteivät ne mihinkään ole kadonneet.




Siunatuksi lopuksi Luukkaan kirje äidinkielen opettajalleen:


" Olen Luukas. Harrastan pesäpalloa, lentopalloa ja kuoroa. Perheeseeni kuuluu kaksi äitiä, kaksi isää ja pikkuveli.

Tulevaisuuttani miettiessäni  melkein kaikki suunnitelmani liittyvät pesikseen. Sotkamon pesäpallolukio, ammattilaispelaajaksi pääseminen ja liikunnan opetus.

Äidinkielen opiskelusta toivon paljon suullista puolta ja projekteja, sillä vanha opettajani piti meille vain lukemista ja kirjoittamista.

Lisäksi vielä itsestäni, olen aika laiska. En jaksa yleensä kirjoittaa paljoakaan tekstiä kunnon käsialalla.

Seiskaluokalle tulin hyvillä mielin. Sain uuden alun opettajien ja rehtorin kanssa. Jee!

Äidinkielessä olisin kaikessa hyvä, mutta ongelmana on laiskuus. Mitä ala-asteen äidinkielen tunteihin on sanomista... Vihasin niitä. Aina kirjoitettiin eikä koskaan tehty oppikirjan projekteja.

Kirjojen lukemisesta tosin tykkään! Jos kirja on hyvä saatan lukea sen parissa tunnissa, mutta jos se on huono lopetan sen lukemisen aika nopeasti.

Vapaa-aikanani luen sarjakuvia, lehtiä (hyviä), kirjoja ja pikkuveljen tarinoita."

Jo joutui armas aika

Haastava pääsee tänään alakoulusta.

Näiden kuuden vuoden aikana siitä pikkuruipelosta, kuumakallesta on kasvanut todella upea nuorimies. Häslä se on. Ja nopea. Niin se varmaan aina tulee olemaan. Juuri omanlaisensa. Riittävä. Rakastettu. Ihailtu.

Päiväkodin opettaja sanoi, että lapset on kuin kukkia. Ei voi koko ajan kuopsuttaa ja kasvattaa, pitää antaa välillä rauha myös kasvamiseen. Ajattelin usein tätä viisautta, kun luin Wilmamerkintöjä.

Wilmamerkinnöistä, palavereista, rehtorin puhutteluista, jälki-istunnoista ja silmätikkuna olemisesta rakentuu äidin mielissä pojan alakouluaika. Monta asiaa oli, mihin opettajan ja koulun piti tarttua, mutta moni asia olisi voitu hoitaa erilailla. Wilma täyttyi aivan uskomattommista huomautuksista, keittiöpsykologiasta ja vihaisista vuodatuksista. Aikuisuus ja ammatillisuus oli usein todella hukassa sekä Wilmassa että kasvokkaisissa tapaamisissa.

En tiedä, mitä lapselle jäi mieleen kuudesta vuodesta.

Minä muistan selvimmin opettajan vastauksen kysymykseeni, voisiko lapselle antaa välillä myös positiivista palautetta. Väitin, että jatkuva negatiivinen palaute syö pojan itsetuntoa. Hän vastasi, ettei hänellä ole aikaa alkaa keksimällä keksiä asioita.

Tähän lauseeseen loppui minun yhteistyöni koulun kanssa. Kävin edelleen tapaamisissa, kuittailin Wilmaan ok ja olin aina valmis keskustelemaan. Painotin pojalleni opettajien arvostusta. Olin itse kiltti ja sanoin lapselleni, että kiltteydellä pärjää. Nyt tunnen syyllisyyttä, miksi en ollut rohkeampi ja jaksavampi. Minun olisi pitänyt sanoa niin monessa kohtaa vastaan. Oikaista kasvattajien typeryyksiä. Olla hankalampi.

Kuusi vuotta (vai kolmetoista) olen kulkenut rinnalla kannustaen ja tukien. Kehuen. Tarvittaessa nuhdellen ja pelikieltoja antaen. Motkottanut, käkättänyt. Lohduttanut. Itkenyt yhdessä pojan kanssa. Tänään hän haluaa mennä koululle ilman miua. Sattuu ja tuntuu hyvältä samaan aikaan.

Hyvin me on vedetty, vaikka välillä vereslihakin on ollut liian vaatimaton sana kuvaamaan tuskaamme. Hyvin toi poika on vetänyt. Sanoi, ettei sillä tule ikävä koulua, mutta kavereita kyllä.
Hyvin on kaveritkin vetäneet: ne on jaksanut koko tämän matkan yhdessä Haastavan kanssa.

Olen varma, että tuo pitkä, itsevarma, komea, urheilullinen, reilu, empaattinen, fiksu poika on niin valmis siirtymään yläasteelle ja äidin helmoista kauemmas.