Tulistuva lapsi

Ensimmäisen kerran näiden vuosien aikana tunnen helpotusta. Oikeaa helpotusta, ei vain voimattomuuden lievennystä.

Sain lapsen isältä lainaan kirjan. Epäuskoisena, mutta kilttinä aloin sitä lukea. Jo muutaman sivun jälkeen, kun siinä oli kuvattu tapahtumia eri perheissä, olin iloinen ja helpottunut. Se kirja kertoi minun pojastani, minusta, meistä.

En ollutkaan yksin maailmassa. Meidän perhe ei olekaan yksin. Minun haastava poikani ei olekaan yksin!

Apua olemme saaneet pitkiin matkaa. Ystävät ovat tukeneet ja kantaneet. Olleet luomassa uskoa, kuuntelemassa pahaa oloani, vaatineet minua olemaan armollinen.

Veromarkoille ja -euroille olemme saaneet katetta. Terapeutit ja psykologit ovat antaneet paljon ajateltavaa. Rakennusaineita vanhemmuuteen tämän lapsen kanssa.

Kaikki ovat kuitenkin olleet ulkopuolella. Tämä kirja, ne perheet ovat sisällä. Ne ovat samanlaisia. Nekin tarvitsevat apua, ja ovat apua saaneet.

Ensimmäisen kerran minulla on sellainen olo, että tulevaisuus voi olla toisenlainen.

Mistä ihmeestä

se keksii ne kaikki ideat?

Viime viikolla Tiikeribalsamia kutiavaan ihoon - ja tällä viikolla raaka kananmuna kouluun mukaan!


Olen aina ihaillut sen haastavan pojan mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä. Kykyä ratkaista ongelmia ja löytää niihin luovia ratkaisuja. Se on hieno taito ja sillä pääsee vielä pitkälle.

Jos ei kompastu kananmuniin tai polta itseään Tiikerobalsamilla.

Jos meillä olisi puuvaja ja sitä käytettäisiin puu-ukkojen vuolemiseen, niitä ukkoja olisi todella paljon.

Jos vain voisi olla

Minua jännittää koko ajan.

Enemmän tai vähemmän, mutta koko ajan jännittää. Olen opetellut olemaan varuillani ja vähintään yhden askeleen edellä sitä haastavaa poikaa ja sen ajatuksia. Tiedän. Mahdoton tehtävä.

Jatkuva varuillaan oleminen on jäänyt päälle. Se on loputon pelko, että kohta taas mennään. Nyt juuuri kaikki on hyvin ja rauhallisesti, mutta hetkessä olemme keskellä synkkääkin synkempää tunnetta ja tilannetta.

Mukavintakin hetkeä varjostaa pieni peikko, joka tarkkailee koko ajan, missä mennään. Iloisinkin tapahtuma suodattuu tarkkailuverkon läpi. Ei ole hetkeäkään poikani kanssa, että vain olisimme. Tai poika on, minä en.

Silti. Silti nautin hetkistä hänen kanssaan. Niistä rauhallisista, iloisista, pulputtavista hetkistä.

- ja toivon, että ne kestäisivät pitkään. Ainakin pidempään kuin viimeksi ja sitä ennen.