Tulistuva lapsi

Ensimmäisen kerran näiden vuosien aikana tunnen helpotusta. Oikeaa helpotusta, ei vain voimattomuuden lievennystä.

Sain lapsen isältä lainaan kirjan. Epäuskoisena, mutta kilttinä aloin sitä lukea. Jo muutaman sivun jälkeen, kun siinä oli kuvattu tapahtumia eri perheissä, olin iloinen ja helpottunut. Se kirja kertoi minun pojastani, minusta, meistä.

En ollutkaan yksin maailmassa. Meidän perhe ei olekaan yksin. Minun haastava poikani ei olekaan yksin!

Apua olemme saaneet pitkiin matkaa. Ystävät ovat tukeneet ja kantaneet. Olleet luomassa uskoa, kuuntelemassa pahaa oloani, vaatineet minua olemaan armollinen.

Veromarkoille ja -euroille olemme saaneet katetta. Terapeutit ja psykologit ovat antaneet paljon ajateltavaa. Rakennusaineita vanhemmuuteen tämän lapsen kanssa.

Kaikki ovat kuitenkin olleet ulkopuolella. Tämä kirja, ne perheet ovat sisällä. Ne ovat samanlaisia. Nekin tarvitsevat apua, ja ovat apua saaneet.

Ensimmäisen kerran minulla on sellainen olo, että tulevaisuus voi olla toisenlainen.

Mistä ihmeestä

se keksii ne kaikki ideat?

Viime viikolla Tiikeribalsamia kutiavaan ihoon - ja tällä viikolla raaka kananmuna kouluun mukaan!


Olen aina ihaillut sen haastavan pojan mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä. Kykyä ratkaista ongelmia ja löytää niihin luovia ratkaisuja. Se on hieno taito ja sillä pääsee vielä pitkälle.

Jos ei kompastu kananmuniin tai polta itseään Tiikerobalsamilla.

Jos meillä olisi puuvaja ja sitä käytettäisiin puu-ukkojen vuolemiseen, niitä ukkoja olisi todella paljon.

Jos vain voisi olla

Minua jännittää koko ajan.

Enemmän tai vähemmän, mutta koko ajan jännittää. Olen opetellut olemaan varuillani ja vähintään yhden askeleen edellä sitä haastavaa poikaa ja sen ajatuksia. Tiedän. Mahdoton tehtävä.

Jatkuva varuillaan oleminen on jäänyt päälle. Se on loputon pelko, että kohta taas mennään. Nyt juuuri kaikki on hyvin ja rauhallisesti, mutta hetkessä olemme keskellä synkkääkin synkempää tunnetta ja tilannetta.

Mukavintakin hetkeä varjostaa pieni peikko, joka tarkkailee koko ajan, missä mennään. Iloisinkin tapahtuma suodattuu tarkkailuverkon läpi. Ei ole hetkeäkään poikani kanssa, että vain olisimme. Tai poika on, minä en.

Silti. Silti nautin hetkistä hänen kanssaan. Niistä rauhallisista, iloisista, pulputtavista hetkistä.

- ja toivon, että ne kestäisivät pitkään. Ainakin pidempään kuin viimeksi ja sitä ennen.

Suru

Kun elämä lapsen kanssa ei menekään kuin Strömsössä, luottamus omiin voimiin ja taitoihin on kovalla koetuksella. Kun äitini sanoi minulle sillä tietyllä äänellä, että parhaani minä yritin, niin se oli sietämätöntä. En halunnut kuulla pilanneeni kaikkea. Nyt sanon samaa itselleni, ja sitä ääntä en pääse karkuun.

Haastavan lapsen kanssa on vaikea olla itselleen armollinen. Itsesyytöksistä kasvaa iso mörkö, jonka alle hukkuu. Ja kuitenkaan ei saa hukkua, on ponnisteltava, ettei jäisi sen mustan masennuksen alle. Aina on löytynyt jokin koukku, johon on voinut tarttua ja vetää itsensä turvaan.

Isoin kaikista möröistä on suru. Suru tapahtuneista asioista. Suru sanotuista sanoista. Suru, suorastaan tuska, joka liittyy tulevaisuuden ajattelemiseen.

Voimakkain kaikista voimista on kuitenkin lapseni hymy, kun hän katsoo minua luottavaisena. Kun hän luottaa minuun, kun en itse itseeni jaksa luottaa.

Seitsemän ja kymmenen

Lasten vanheneminen vaatii keskittymistä. Että muistaa päivittää niiden osaamista. Ettei suhtaudu kuin vauvaan. Irtipäästäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Siinä pitää myöntää, että joku pärjää ilman sinua. Ja ihan hyvin pärjääkin.

Esikoinen oli luokkakaverinsa kanssa kahdestaan uimahallissa. Minä en olisi uskaltanut (vai halunnut?) päästää. Onneksi kuulin asiasta jälkikäteen, niin en ehtinyt rajoittaa ja kieltää. Retki oli mennyt mainiosti ja kasvattanut molempien poikien mäpäs osasin -pituutta ainakin viisi senttiä.

Kuopus käy bussilla koulussa, menee yksin kavereille ja osaa liikkua jo oikein mukavasti lähikulmilla. Ilman äitiä. Upeaa. Varsinkin, kun on ollut aina enemmänkin varovainen kuin varomaton.

Liialla suojelemisella vie lapselta juuri näitä kokemuksia. Yrittämisestä ja onnistumisesta rakentuu vahva lapsi. Ja on tietysti hienoa, jos äitikin kasvaa siinä rinnalla. Kuitenkin niissä aikuisten asioissa ja tunteissa.

Loppukevennys:

Hjallis (joka ei kuulu suosikkeihini) tivasi Stubbilta (joka ei myöskään kuulu suosikkeihini), miksi tämä lähtee lätkämatseista aina kesken. Stubb betosi lapsien nukkumiseen. Hjallis sanoi, että ei se ole mikään syy, ei hänenkään lapsensa lähde kesken matsin nukkumaan. Siihen Stubb: meidän perheessä nyt vain toimitaan näillä säännöillä.

Viesti ystävältä

Sain eilen tekstarin, joka lämmittää vieläkin mieltä.


"Moi Leila! Kiitos lapsosenne muuttoavusta..."


Se haastava oli ollut reipas, vihmerä ja sosiaalinen. Luonteva aikuisten kanssa. Oli laitellut lasten huonetta.


Mutta äiti kätki caicki nämä sanat/tutkistellen hänen sydämesäns (Luuk. 2:19)

Herra Korrekti

Kuopus on hyvin korrekti henkilö. Hän osaa esittää asiat niin kivasti, ettei toiselle tulisi pahaa mieltä.


Ajoin kuopuksen kanssa Pohjoisrantaa pitkin Kauppatorille. Esittelin paikkoja.

Uspeskin katedraali.
- Joo, mummo on kertonut.

Pressan Linna. Joo, mä tiedän. Mummo kertoi. Se on ollut siellä.

Kaupungintalo. - Joo, mummo on käynyt siellä.

Havis Amanda. - Äiti mä voin seurata liikennevaloja, niin sä voit keskittyä noihin sun maisemiis, kun tunnut olevan niistä niin kiinnostunut.

Kukkia, kukkia!

Minulle on tullut Meidän perhe -lehti sen ensimmäisestä numerosta lähtien. Moneen pulmaan olen lehdestä löytänyt vinkkejä ja neuvoja.

Viimeisimmässä lehdessä oli juttu lasten diagnosoinnista. Hyvä juttu. Monipuolinen. Luin sitä tarkkaan. Kaksi kertaa.

Artikkelissa psykologi Tapio Malinen sanoi, että paras tapa auttaa lasta on suunnata huomio positiivisiin asioihin. Minä lisään, että paras tapa vahvistaa omaa jaksamista on keskittyä onnistumisiin.

Malisen vinkki: Istuttakaa enemmän kukkia. Mitä enemmän on kukkia, sitä vähemmän on tilaa rikkaruohoille.

Kukkia, kukkia:

Se haastava poika oli tänään kaverin muutossa apuna. Sillä meni kaikki hyvin. Se haki autosta laatikon, kantoi uuteen kotiin, purki ja ja laittoi tavarat paikalleen.

Lounaalla oli yllätysvieras kylässä. Silti se jaksoi kestittyä ruokaan, syömiseen ja jutteluun.

Iltapäivä Heurekassa sujui hyvin. Poika osallistui labratuokioon. Osasi vastailla oppaille. Sai heiltä positiivista palautetta.

Lopuksi vielä osasi neuvotella pikkuveljen kanssa ruokapaikasta.

Kun mikään ei onnistu

Viime aikoina olen paremmin kuin koskaan ymmärtänyt, mitä tarkoittaa sanonta sataa suolaista vettä. Tai ainakin oman tarkoitukseni sille. Negatiiviset viestit kirvelevät kuin suolavesi haavoissa. Sillä haavoilla tämä sydän on.


Jatkuva negatiivinen palaute musertaa. Äidinkin.


Itsetunto rakennetaan pala palalta. Se auttaa vastoinkäymisissä ja vahvistaa elämän tyrskyjä vastaan. Mutta kun niitä tyrskyjä on niin paljon, ettei tahdo nenä pysyä pinnan yläpuolella - saati, että itsetunto vahvistuisi.

Se haastava poika ehtii ja törmäilee. Saa paljon kieltoja, komentoja ja karjaisuja. Elämän tasapainotukseen tarvitaan paljon positiivista palautetta. Se unohtuu. Onnistumisia pitää itsestäänselvyyksinä. Niistä pitää muistuttaa. Kehua. Ja säilöä niitä.

Tälläkin viikolla poikani epäonnistui sen seitsemässä asiassa.

Mutta:

Hän on vihdoinkin oppinut halaamaan. Joskus jopa suikauttaa suukon. Hän on oppinut olemaan lähellä ja sylissä.

Hän on oppinut syömään haarukalla ja veitsellä. Hotkimatta. Kivasti ja siivosti.

Hän sai matikan kokeesta 10-

Hän auttoi väsynyttä pikkuveljeä pesistreeneissä ja sen jälkeen varaustekassin kantamisessa.

Hän osasi pyytää anteeksi.

Hän nauroi, hymyili ja oli iloinen.

Hän teki kaverinsa kanssa sormiskeiteille tramppeja.


Mielessäni on kuva Anna-ystävästäni, joka nappasi ohijuoksevasta pojastaan kiinni, putsasi pyyhkeellä tämän suupielen ja leuan, torui, pussasi poskelle ja läpsäytti pyllylle ja laittoi pojan kohti uusia seikkailuita. Sen taidon minäkin tahdon oppia

Miksi kukaan ei tykkää minusta?

Kysymys viiltää sieluani ja sydäntäni. Se jää ilmaan leijumaan pitkään vielä sen jälkeen, kun se haastava poika on poistunut paikalta. Se jää takaraivoon pyörimään. Tekee olosta levottoman. Tuskaisan.

Mitä vastaisin?

Sen haastavan pojan kanssa törmään niin usein omaan kyvyttömyyteeni. Tunteet vyöryvät isoina ja nopeina. Minä hitaana ja yksvakaana en tahdo pysyä matkassa mukana. Tunnen itseni niin kovin kyvyttömäksi, en osaakaan yhdistää tunnetta ja järkeä. Aina toinen lyö toista poskelle.

Miksi niin ajattelet?

Selitykset ovat ymmärrettäviä. Ymmärrän, miksi paha olo valtaa poikani mieltä. Kuitenkin yritän sanoa, etteihän se ihan niin mene, eihän? Se haastava sanoo, ettei äitiä lasketa. Tietysti äiti rakastaa. Kaverit vaan lasketaan. Ja koulu. Ja ne just on niitä vaikeita. Syövät pienen pojan itseluottamusta.

Mitä voisit itse tehdä?

Äiti, mä yritän. Mä yritän niin paljon, etten sitten enää jaksa yrittää yhtään. Jatkuva tunteiden kelaus väsyttää aikuista, niin myös sitä haastavaa poikaa. Miksei vain oltaisi, se kysyy. Välillä ollaankin ja vaan ollaan.

Olen niin vereslihalla tuon pojan kanssa.

kaikki on unohdettu

ja anteeksiannettu, kun säihkyvät silmäsi katsovat minua luottavaisesti ja sanot rakastan sinua äiti.

Luovia ratkaisuja etsimässä

Se haastava poika on kokeillut monenlaista. Ja monesta saanut fudut tönimisen, härnäämisen ja kiusaamisen vuoksi. Aistimuksia hakevana poika hakeutuu tilanteisiin, joissa saa aistimuksia. Tavat ja keinot eivät aina ole hyväksyttäviä.

Tuntoaisti sillä raasulla on nurinperin: hipaisu tuntuu lyönniltä, tiukka ote hyvältä ja oma lyönti höyhenen hipaisulta. Moneen otteeseen näitäkin on selvitelty.

Harrastukset eivät välttämättä ole muuttuneet, vaan ryhmät, joissa harrastetaan. Tanssissa on menossa toinen koulu ja neljäs ryhmä. Vaihdot ovat usein pojasta olleet helpompia kuin sivusta seuraavasta äidistä. Poika ei välttämättä ole saanut kavereita, joten heitä ei tule ikävä. Ja kiva harrastus jatkuu. Äiti kantaa sydämessään epäonnistumisen taakkaa.

Partio meni puihin, kun se haastava poika joutui muiden kiusan kohteeksi. Onhan se vähän kummallinen tyyppi. Onneksi löytyi uusi ryhmä, ihana ryhmäjohtaja ja mielekästä puuhaa. Siinä ensimmäisessä ryhmässä toiminta oli vapaata vellomista tekemisestä toiseen. Tiukkoja rajoja tarvitseva tyyppi ei siellä pärjännyt.

Pesiksessä on ryhmä vaihtumassa. Poika on itse innoissaan. Saan mieleisensä valmentajan ja viime kesän pelikavereita samaan treeniporukkaan.

Se haluaisi alkaa näytellä, mennä Nuoriin Kotkiin ja bändikerhoon. Pidättelemme, yritämme edetä vähän kerrallaan. Etsiä niitä luovia ratkaisuja, että pärjäisi näissä nykyisissä. Saisi vahvistusta itsetunnolleen. Ei tarvitsisi kysellä, miksi mua kiusataan ja mikä mussa on vikana, kun mä en kelpaa.

Tänään en hermostunut kertaakaan.

Onnittelen itseäni ja luotan huomenna samaan ihmeeseen.

diagnooseja ja termejä

Aluksi se poika oli haastava. Haastoi aikuisen, haastoi nopeudellaan, haastoi älyllään.

Sitten siitä tuli aika vilkas, aika nokkava, siis aika haasteellinen pakkaus.

Sen jälkeen tuli niitä diagnooseja ja termejä. Niitä selviteltiin netin, googlen ja wikipedian avulla. Ja osaavien ystävien.

Sitte se poika vaan on nopea, nokkava, siis haasteellinen.

Ja se haastaa edelleen. Sekä hyvässä että pahassa. Sekä ilossa että surussa.

Isä

Isäni täyttää tänään 80 vuotta. Ei tainnut itsekään arvata, että näin pitkälle eläisi. Ainakaan pitkä ikä ei ollut vahvin vaihtoehto, kun hänet 12 vuotta sitten leikattiin. 12 pitkää vuotta pyörätuolissa.

Yli 40 vuotta samalla työnantajalla. Neljä lasta. Pieni maatila, joka teetti enemmän töitä kuin tuotti voittoja. Yli 50 vuotta naimisissa saman ihmisen kanssa. Ja joka aamu kaurapuuroa. Niin isälle, lapsille kuin lapsenlapsillekin. Syövät sen mukisematta. Onhan se vaarin tekemää.

Muistan lapsuudestani, että jos jotain halusi, sitä kannatti kysyä isältä. Isä antoi minulle luvan ottaa sen löytökissan itselleni. Isä toi meille sen ihanan Puolasta salakuljetetun koiran. Äiti oli tiukkis - hänhän sitä arkea meidän kanssamme eli, kun isä oli pitkiä päiviä töissä.

Isäni oli nuorena tosi komea. Rikaskin. Tavoiteltu poikamies. Ja aikamoinen hulivili. Minun ja poikani vilkkaus on periytynyt suoraan häneltä.

Tarinan mukaan isäni oli kavereiden kanssa Tampereella hurvittelemassa. Messukylästä Tampereen rautatielle tulee edelleenkin alamäki. Sen alamäen isäni kavereineen laski hevosreellä. Ilman hevosta. Suoraan päin sillan palkkia. Isäni kieltää tämän tarinan, mutta luulen sen olevan totta.

Isäni on aina ollut kova siivoamaan. Hänellä oli oma tiskausvuoro. Tasa-arvomies jo kymmeniä vuosia sitten! Lisäksi hän on aina ollut kova halaamaan, lämmin isä ja aivan uskomattoman ihana vaari - joka piffaa pojille pyörätuolin korjausta ja sähkötuoliajeluita.

Mistä on pienet äidit tehty?

Tähän kysymykseen sitä aina vain palaa. Kun on väsynyt ja uupunut, niin mistä löytyisi vielä edes se pieni lusikallinen eloa, iloa ja intoa?

Arki voi kaatua päälle. se voi olla se viimeisetkin voimanrippeet vievä välttämätön paha ja suoritettava velvollisuus.

Arjen voi myös kääntää energiaa antavaksi voimaksi. Pienet sattumukset eivät enää olekaan se viimeinen hippunen, joka katkaisee äidin selän. Saisiko sen jollain ilveellä hauskaksi, kannustavaksi ja voimaannuttavaksi kokemukseksi?

Itse olen malliesimerkki martyyrista. Kaikesta tulee helposti ylivoimaista. Tämäkin vielä ja eikös minulla nyt jo ollut tarpeeksi. No just joo, olisihan se pitänyt arvata.

Ajattelun voi kääntää. Ja kannattaa kääntää. Itsetunto - niin oma kuin lasten - kaipaa vahvistusta, ei ohennusta. Jos muidenkin asioista onnistuu näkemään niitä positiivisia, hyviä ja kasvattavia puolia, niin pakko kait niitä on omassakin elämässä olla. Onhan?

Äidit ovat tai ainakin heitä pidetään sitkeinä. Varmasti me sitkeitä ollaan, mutta onko sitkeys päämäärä, jos ilo, onni ja lämpö jää sen alle? Pitääkö hampaita purra yhteen ja kestää, vaikka hymyn ja naurun avulla asiat voisivat mennä paljon paremmin oikeisiin mittasuhteisiin ja uomiin?

Äidit voisivat tehdä vahvuuslakon. Tai ainakin minä. Laulellen ja naurellen kohti positiivista ja vahvaa minuutta :) Ilmoittautumisia otetaan vastaan.