Katse kohti tulevaa, mutta tukevasti tätä päivää eläen

Miksi katse ja ajatus eivät voisi olla vain tässä hetkessä? Pitääkö aina olla suunnitelma, miten kaikki tulee etenemään. Mihin jäi Garpe diem - vai oliko minulla sitä alkujaankaan?

Kesäloman alku meni hengitystä tasatessa. Hektinen kesät, reistaileva terveys ja ainainen kiireen tuntu olivat vetäneet elämän heltit minimiin. Ei ole pelkästään miellyttävä kokemus kulkea mankelin läpi.

Lomaa vielä jäljellä melkein kaksi viikkoa. Ihana ja paras hetki menossa. Juuri se levähtäminen tässä ja nyt. Tässä olen, tästä nautin.

muikki lomailee

Alkuloma on ollut vähän niin kuin lämmittelyä oikeaan lomaan. Minulla jää valtavan paljon asioita tekemättä vuoden mittaan (itseni huolto ja huolehtiminen & lukeminen), joita sitten hoitelen lomilla.


Tänään istun vielä muutaman tunnin yksin junassa. Matka Helsingistä Jämsään kestää niin kauan, että saan Larssonin loppuun ja ehdin ostaa ylihintaista kahviakin. Viimeinen viivytelty hetki yksin.


Jämsän asemalla pusin pojat, ja puolisonkin. Alkaa kaksi viikkoa totaalilomaa. Nam.

lapset mummolassa

Tämä on siis se kesän odotetuin viikko: lapset lähtivät mummolaan.

Pitkin kevättä olen huomannut minussa tunteiden ristivetoa: töissä mietin kotiasioita ja kotona työasioita. En ole töissä huolissani, miten lapset pärjäävät päiväkodissa tai toisen aikuisen seurassa koulussa. Minä luotan täysin lasteni ammattitaitoisiin päiväaikuisiin.

Mietin, miten töistä pääsen mahd nopeasti olemaan lasteni kanssa. Haluan minimoida kauppaan, ruuanlaittoon, siivoukseen ja pyykkäämiseen käyttämäni ajan. Tehdä senkin ajan jotain mukavaa poikien kanssa. Vaikka pelata lautapelejä, vaikka lähteä uimaan, vaikka lukea, vaikka vain olla.

Useimmiten teen kaikkea sulassa sovussa. Kaupassa käyn työmatkalla, ja samalla soitan ne viimeiset töihin liittyvät puhelut. Ruokaa laitan yhdessä poikien kanssa, samoin pyykkejä. Myös siivouksessa he ovat suuri apu.

Minä asemoin itseäni työn ja lasten kautta. Niistä tulee merkitys ja syy. Siinä vain usein unohtuu ne muut ihmiset. Tällä viikolla minä tapaan heitä. Siksi odotan tätä viikkoa. Siksi lupaan uudestaan ja uudestaan itselleni, että kun työt alkavat, en jää jumittamaan työn ja kodin väliselle janalle. Joskus vielä onnistun siinä.

Ja lähetän kaipaavia viestejä pojille, jotka pelmahtavat kotiin ennemmin kuin uskonkaan.

kesälomalaboratorio

Kesälomalla vieraillaan. Ollaan jopa yökylässä. Kodeissa, mummon mökeissä, huviloissa ja jopa pihalla teltoissa (oli aika viilee kokemus). Siis oleillaan muiden nurkissa.

Olen aina kannattanut yhdessä tekemistä: tiskit ja muut on nopeasti hoidettu juttelun ryydittämänä ja aikaa muuhun jää enemmän. Mutta. Tiedättehän sen tunteen, kun kaikki osaavat todella hyvän keinon leikata tomaattia tai sen ainoan ja oikean tavan salaatin repimiseen, leikkaamiseen tai pilkkomiseen. Oleellista tuntuu olevan liike, ei päämäärä.

Minusta vierailut ovat hauskoja retkiä kotilaboratorioihin.

Tarkkailen, kuka töitä tekee - lähinnä minua kiinnostaa, tehdäänkö asioita yhdessä vai onko keittiöhommat vain yhden ihmisen hallussa. Superein suoritus lienee edelleen äidilläni: muiden nukkuessa hän oli leiponut leipää ja pullaa sekä pessyt väelle lakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeitä. Ja lakaissut ja vetäissyt kosktealla lattiat. On sit kivempi.

Minua ei oikeasti kiinnosta, tekeekö töitä mies vai nainen, vaan miten työt jakaantuvat. Itse huomaan tohottavani ja lepattavani asiasta, työstä ja paikasta toiseen. Saan useita kertoja päivässä muistuttaa itselleni, ettei lomaa ja elämää tarvitse suorittaa.

Kesälaboratorion mielenkiintoisemmaksi hiireksi olenkin muodostumassa minä itse!

onko summa vakio?

Olen aina ollut älyllisesti hiukan laiska. En vaivu syvälle pohdiskeluihin, enkä välttämättä jaksa niitä edes aina kuunnella. Energiaa käytän niiden matalien kohtien löytämiseen aidasta ja elämästä.

Nykypostmoderni ihminen tuntuu usein hahmottavan itsensä ja osa-alueensa viiltävän tarkasti. Minä olen mennä porskuttanut päivästä toiseen ja enemmän tai vähemmän tykännyt kokonaispaketista Leila.

Olen aina pitänyt itseäni perusterveenä. Kroppani on rautaa ja kestää kaikki iskut. Ei sellaista haastetta, ettenkö siitä läpi menisi. Kevyt omnipotenssi on ollut aina ollut minua.

Alkuvuoden olen ollut yllättävän kipuloinen, raihnas ja väsynyt - tälläkin hetkellä kesäflunssa myllää kropassani. Yhdestä vaivasta kun pääsee, niin toinen jo hyökkää kimppuun. Kyllä, ikääntymistä. Tiedän. Silti.

En olekaan enää perusterve, vaan perinnölllisen sairauden kantaja ja sairastaja. Kokemus on järisyttävä, mutta hyvinhyvin kasvattava. Se laittaa minut käyttämään energiaa ajattelemiseen ja tuntemiseen, ei vain matalien kohtien etsintään.

Olen yllättynyt, kuinka paljon identiteettiini rakentuu terveyden ja jaksamisen varaan. Sairaus/terveys - jako on aktivoinut vahvasti oman itseni miettimistä. Jos kokonaisuus on osiensa summa, niin silloinhan summa muuttuu osien muuttuessa? Vai onko summa vakio?