Kuka voittaa juoksukilpailuissa?

Monet kaupunginosat juhlivat olemassaoloaan ja rakentavat identiteettiään. Mielestäni hyvä ja kannatettava idea. Varsinkin Roihuvuoressa oli tänä syksynä panostettu juhlinnan järjestämiseen - ja siinä onnistuttiinkin oikein hyvin.

Oman kaupunginosamme juhlinta on perinteisempää: VPK esittäytyy, paikallinen Elvis esiintyy, grillataan makkaraa ja paistetaan vohveleita sekä juostaan kilpaa. Siis lapset.

Tai tarkoitus on, että lapset juoksevat. Sarjat alkavat 2-vuotiaista, joten kaikilla sen ikäisillä ei ihan rohkeus riitä yksin juoksemiseen. Eikä ihme. Taputtava, hurraava ja huutava vanhempien ja isovanhempien lauma saattaa kannustavan sijasta olla hyvin pelottava ja 60 metrin juoksu muodostuu 2-vuotiaan mielessä todelliseksi amok-juoksuksi.

Niinpä. Liian pienten lasten on juostava kilpailussa. Sehän on itsestään selvää. Sitä vaatii vähintäänkin perheen kunnia.

Isät ja äidit juoksivat hyvin tänäkin vuonna. Ikävä, että he jäivät vaille palkintoja. Edes oman lapsen onnelliset kasvot eivät olleet palkitsemassa, koska liian pienet juoksijat itkivät täysillä, kun heidät väkisin nostettiin palkintopallille. Perheen ja vanhempien kunnian(himon) vuoksi.

Katse kohti tulevaa, mutta tukevasti tätä päivää eläen

Miksi katse ja ajatus eivät voisi olla vain tässä hetkessä? Pitääkö aina olla suunnitelma, miten kaikki tulee etenemään. Mihin jäi Garpe diem - vai oliko minulla sitä alkujaankaan?

Kesäloman alku meni hengitystä tasatessa. Hektinen kesät, reistaileva terveys ja ainainen kiireen tuntu olivat vetäneet elämän heltit minimiin. Ei ole pelkästään miellyttävä kokemus kulkea mankelin läpi.

Lomaa vielä jäljellä melkein kaksi viikkoa. Ihana ja paras hetki menossa. Juuri se levähtäminen tässä ja nyt. Tässä olen, tästä nautin.

muikki lomailee

Alkuloma on ollut vähän niin kuin lämmittelyä oikeaan lomaan. Minulla jää valtavan paljon asioita tekemättä vuoden mittaan (itseni huolto ja huolehtiminen & lukeminen), joita sitten hoitelen lomilla.


Tänään istun vielä muutaman tunnin yksin junassa. Matka Helsingistä Jämsään kestää niin kauan, että saan Larssonin loppuun ja ehdin ostaa ylihintaista kahviakin. Viimeinen viivytelty hetki yksin.


Jämsän asemalla pusin pojat, ja puolisonkin. Alkaa kaksi viikkoa totaalilomaa. Nam.

lapset mummolassa

Tämä on siis se kesän odotetuin viikko: lapset lähtivät mummolaan.

Pitkin kevättä olen huomannut minussa tunteiden ristivetoa: töissä mietin kotiasioita ja kotona työasioita. En ole töissä huolissani, miten lapset pärjäävät päiväkodissa tai toisen aikuisen seurassa koulussa. Minä luotan täysin lasteni ammattitaitoisiin päiväaikuisiin.

Mietin, miten töistä pääsen mahd nopeasti olemaan lasteni kanssa. Haluan minimoida kauppaan, ruuanlaittoon, siivoukseen ja pyykkäämiseen käyttämäni ajan. Tehdä senkin ajan jotain mukavaa poikien kanssa. Vaikka pelata lautapelejä, vaikka lähteä uimaan, vaikka lukea, vaikka vain olla.

Useimmiten teen kaikkea sulassa sovussa. Kaupassa käyn työmatkalla, ja samalla soitan ne viimeiset töihin liittyvät puhelut. Ruokaa laitan yhdessä poikien kanssa, samoin pyykkejä. Myös siivouksessa he ovat suuri apu.

Minä asemoin itseäni työn ja lasten kautta. Niistä tulee merkitys ja syy. Siinä vain usein unohtuu ne muut ihmiset. Tällä viikolla minä tapaan heitä. Siksi odotan tätä viikkoa. Siksi lupaan uudestaan ja uudestaan itselleni, että kun työt alkavat, en jää jumittamaan työn ja kodin väliselle janalle. Joskus vielä onnistun siinä.

Ja lähetän kaipaavia viestejä pojille, jotka pelmahtavat kotiin ennemmin kuin uskonkaan.

kesälomalaboratorio

Kesälomalla vieraillaan. Ollaan jopa yökylässä. Kodeissa, mummon mökeissä, huviloissa ja jopa pihalla teltoissa (oli aika viilee kokemus). Siis oleillaan muiden nurkissa.

Olen aina kannattanut yhdessä tekemistä: tiskit ja muut on nopeasti hoidettu juttelun ryydittämänä ja aikaa muuhun jää enemmän. Mutta. Tiedättehän sen tunteen, kun kaikki osaavat todella hyvän keinon leikata tomaattia tai sen ainoan ja oikean tavan salaatin repimiseen, leikkaamiseen tai pilkkomiseen. Oleellista tuntuu olevan liike, ei päämäärä.

Minusta vierailut ovat hauskoja retkiä kotilaboratorioihin.

Tarkkailen, kuka töitä tekee - lähinnä minua kiinnostaa, tehdäänkö asioita yhdessä vai onko keittiöhommat vain yhden ihmisen hallussa. Superein suoritus lienee edelleen äidilläni: muiden nukkuessa hän oli leiponut leipää ja pullaa sekä pessyt väelle lakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeitä. Ja lakaissut ja vetäissyt kosktealla lattiat. On sit kivempi.

Minua ei oikeasti kiinnosta, tekeekö töitä mies vai nainen, vaan miten työt jakaantuvat. Itse huomaan tohottavani ja lepattavani asiasta, työstä ja paikasta toiseen. Saan useita kertoja päivässä muistuttaa itselleni, ettei lomaa ja elämää tarvitse suorittaa.

Kesälaboratorion mielenkiintoisemmaksi hiireksi olenkin muodostumassa minä itse!

onko summa vakio?

Olen aina ollut älyllisesti hiukan laiska. En vaivu syvälle pohdiskeluihin, enkä välttämättä jaksa niitä edes aina kuunnella. Energiaa käytän niiden matalien kohtien löytämiseen aidasta ja elämästä.

Nykypostmoderni ihminen tuntuu usein hahmottavan itsensä ja osa-alueensa viiltävän tarkasti. Minä olen mennä porskuttanut päivästä toiseen ja enemmän tai vähemmän tykännyt kokonaispaketista Leila.

Olen aina pitänyt itseäni perusterveenä. Kroppani on rautaa ja kestää kaikki iskut. Ei sellaista haastetta, ettenkö siitä läpi menisi. Kevyt omnipotenssi on ollut aina ollut minua.

Alkuvuoden olen ollut yllättävän kipuloinen, raihnas ja väsynyt - tälläkin hetkellä kesäflunssa myllää kropassani. Yhdestä vaivasta kun pääsee, niin toinen jo hyökkää kimppuun. Kyllä, ikääntymistä. Tiedän. Silti.

En olekaan enää perusterve, vaan perinnölllisen sairauden kantaja ja sairastaja. Kokemus on järisyttävä, mutta hyvinhyvin kasvattava. Se laittaa minut käyttämään energiaa ajattelemiseen ja tuntemiseen, ei vain matalien kohtien etsintään.

Olen yllättynyt, kuinka paljon identiteettiini rakentuu terveyden ja jaksamisen varaan. Sairaus/terveys - jako on aktivoinut vahvasti oman itseni miettimistä. Jos kokonaisuus on osiensa summa, niin silloinhan summa muuttuu osien muuttuessa? Vai onko summa vakio?

Lapset laman maksumiehinä?

Eilen kerrottiin eri uutisissa, että kuntien rahapulaa pitää helpottaa ja keinoja säästää haetaan päivähoidosta. Kunnat haluaisivat entistä vapaammat kädet päivähoidon koulutetun henkilöstön määrän, ryhmäkokojen ja kelpoisuusvaatimusten suhteen.

Uskomatonta ja tosi paha dejavu.

Taas isot tyypit (= aikuiset) sotkee rahamarkkinat - ahneudella on tässäkin pankkiromahduksessa erittäin iso rooli - ja lapset joutuu maksumiehiksi! 90-luvun laman jälkeen pelastettiin talous ja työllisyys, mutta ihan kauhistuttavan kovalla hinnalla. Talous piti saada kuntoon, jotta voidaan huolehtia kaikista.

Kuinkas sitten kävikään? - Huonosti!

Oma haasteellinen poikani sai olla kahden paikalla ja sai nauttia erityislapsen statuksesta päiväkodissa. Hän sai asiantuntevaa hoivaa ja kasvatusta. Hoitajat ehtivät paneutua häneen ja hänen haasteisiinsa. Edelleen olen hyvin kiitollinen päiväkodin tädeille heidän osaamisestaan ja kyvystään päivittää tietojaan ja osaamistaan.

Jos ryhmäkokoja kasvatetaan ja jos pätevyysvaatimuksista tingitään kaatuu nämä "säästöt" lasten lisäksi koulutettujen hoitajien niskaan.

Tätäkö oli hallituksen ohjelmaansa kirjaama päivähoidolain uudistus? Lapset saavat vähemmän huomiota yhä isommissa ryhmissä ja meluisemmissa yhteisöissä. Vaikka hoitajat haluavat antaa parastaan, edellytykset siihen vähenevät, jos Kuntaliitto, valtiovarainministeri ja ministeri Mari Kiviniemi toteuttavat kaavailunsa.

Toivottavasti hallitus ei jälleen nosta esiin päivähoidon 0-maksuluokan poistamista, ja laita köyhiä lapsiperheitä maksamaan isojen tyyppien suurta seikkailua RahaRaha-maassa.

kiusaamista

Olen miettinyt yön, miksi tämä kiusaamisasia on niin vaikea. Siis onko vai ei poikani kiusannut naapuriluokan tyttöä koulumatkalla.

Pelkkä asian pohtiminen nostaa ihan valtavan paljon tunteita pintaan. Ensimmäisiä tunteita on oman lapsen puolustaminen ja eri syiden keksiminen, miksi asia ei näin ole. Sen jälkeen tulee kiukku ja viha, miten joku kehtaa syyttää minun lastani. Kolmanneksi mietin, että taisi muuten se tyttö itse aloittaa.

Mikään kokemistani tunteista ei auta minua. Olen edelleen asian kanssa solmussa. Asiaa ei myöskään helpottanut keskustelu tytön äidin kanssa; hän oli niin tunteessa, että paikoitellen olin ainoa aikuinen siinä keskustelussa. Jo pelkkä syytös on vakava ja siitä on kyettävä puhumaan edes aikuisten! Heidän pitää näyttää se puhumisen malli, jolla elämässä mennään eteenpäin. Se, joka huutaa koviten, ei saa olla ainoa, joka tulee kuulluksi.

Minusta mikään kuisaaminen ei ole luvallista. Ketään ei saa lyödä, töniä tai muuten fyysisesti uhata. Henkinen väkivalta ei ole luvallista. Jokaisella on oikeus koskemattomuuteensa. Ja mitään näistä asioista ei poikanikaan saa tehdä - hänellä ei ole erillislupaa.

Jatkan tunnepainia.

Mitä minä tekisin toisin?

Täytin alkukuussa 45 vuotta. Se pysäytti enemmän kuin mikään vuosimäärä tähän mennessä. Voisinpa kai väittää käväisseeni pienoisen ikäkriisinkin puolella; tosin en tässäkään kyennyt äärimmäisyyksiin. Äärimmäisyys on minulle ennen kaikkea vieras käsite itseni kohdalla.

Tuo numeroyhdistelmä sai minut vahvasti pohtimaan: mitä minä nyt sitten olen saanut aikaan? Kyllä, kysymykseen liittyy ajatus, että tulevaisuus ei tuone enää mitään uutta ja ihmeellistä tullessaan.

Pessimismin tulevaisuuden suhteen kuoppasin kuitenkin aika nopeasti ja käänsin mietteeni kaikkeen kokemaani. Neljänkymmenen viiden vuoden aikana maailma on muuttunut hurjalla vauhdilla ja minun maailmani on muokkautunut siinä mukana.

Vanhemmat ihmiset muistelevat appelsiinien ja banaanien rantautumista Suomeen. Minulle uusia ja ihmeellisiä tuotteita olivat jogurtti (se kaupasta ostettava) ja myöhemmin kiivi ja ne monet muut uudet hedelmät, joita nykyään saa kaikista kaupoista. Televisiossa oli kaksi kanavaa, joista Yle2 ei meillä näkynyt. Täyttäessäni 11 vuotta meille tuli sisävessa ja suihku. ATK opetus oli kaaviokuvioiden piirtämistä. Lapsuudessani Ruotsin-risteily oli hurja seikkailu, nyt maailma on helposti tavoitettavissa matkustamattakin.

Usko tai älä: vanhojen kotimaisten elokuvien kuvaama elämä oli minun lapsuuteni elämää. Väittäisin, että minun ja vanhempieni välissä on ainakin yksi sukupolvi, joissakin asioissa jopa kaksi.

On paljon päiviä, jotka vaihtaisin mieluusti pois, mutta olisinko sitten minä. Minuuteni rakentuu kohtaamisissa. Niistä hyvistä ja huonoista kohtaamisista on muodostunut hyvä paketti, josta voin olla ja olen ylpeä.

johtuuko hitauteni sittenkin hämäläisyydestä

jatkoi toinen ystäväni. Tätä pohdin tulevaisuudessa (ja hämäläiseen tulevaisuuteen on matkaa...), tänä aamuna pitäydyn vielä äitiyden toistuvuudessa, samankaltaisuudessa ja jatkuvuudessa:

Äitiys on ihmeellinen asia, tietyt asiat pysyy ja paranoo

Mummoni viipotti etukumarassa
navetalta aitalle

tyhjä ämpäri hakkasi jalkoihin
mummon kiiruhtaessa aitalta kellariin

täysi ämpäri perunoita painoi
mummoni selkää yhä kumarampaan

mummo juoksi alasaunan kautta
keittiöön laittamaan perunat kiehumaan.

Näky toistui lapsuusvuosinani
nuoruusvuosina juoksijaksi vaihtui äitini.

Nyt minä viipotan etukumarassa
päiväkodilta metrolle

tyhjä kangaskassi laukussani
kiiruhdan töistä kauppaan

täysi ruokakassi painaa
käteni venyvät ja niskoja särkee

juoksen päiväkodin kautta
kotiin laittamaan perunat kiehumaan.

Sama kehä toistuu
juoksijat vaihtuvat.

blogia pitää kirjoittaa usein

ystäväni väitti minulle eilen. Kehittelipä hän ajatusta pidemmälle: ethän hoida lapsiasi yhtä huonosti kuin blogiasi. Niinpä. Tai sitten on kyse priorisoinnista, tuosta arjen suolasta ja sokerista.

Päivittäin elämä tuo eteen valintoja. Toiset helppoja, toiset vaikeampia. Vaikeinta on kasvaa valintoja tekeväksi vastuulliseksi aikuiseksi ja vanhemmaksi. Pitää harkita ja punnita. Miettiä vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Sitten on vielä tehtävä valinta, elettävä sen kanssa ja tarvittaessa vielä perusteltava ja puolustettava omia valintojaan.

Äiti on äidille susi. Äitien omat valinnat ovat jotenkin niin ylivoimaisen hienoja, ainoita ja ainutkertaisia. Toisella puolella on ne väärät, arveluttavat ja välinpitämättömät äidit, jotka yksinkertaisesti ajattelevat vain itseään, ostavat meikkejä ja valmisruokia sekä yrittävät päästä helpolla.

Valinnat väsyttävät. Joinakin iltoina kaadun suorilta jaloilta petiin ja nukahdan ennen kuin pää osuu tyynyyn. Joinakin iltoina hipsutan pitkin taloa ja pidän elämästäni. Kolmansina iltoina muiden äitien ainoat oikeat totuudet häiritsevät untani ja itsetyytyväisyyttäni.

Tästä alkaa

Aamulla, päästyäni työpaikalleni, hykertelin tyytyväisenä. Uramuija oli selvinnyt taas yhdestä maanantaiaamusta.

Nina Mikkonen on viikossa onnistunut saamaan missionsa koko kansan tietoisuuteen. Siinä kadehdin häntä. Taitavaa. En tosin ole varma, olisinko halunnut tulla tietoiseksi hänen ajatuksistaan. Viimeistään Arto Nyberg -ohjelmassa meni Mikkosen puurot ja vellit iloisesti sekaisin: ay-liike vaati naiset pois kotoa, jotta nämä voivat ostaa valmisruokia ja meikkejä. Olen uramuija, joka en osta valmisruokia enkä meikkaa. Löytyyköhän mistään kotiäitiä, joka ostaa valmisruokia ja meikkaa?

Laitetaan ihmiset laatikoihin, teipataan laatikot kiinni ja kirjoitetaan päälle "hyvikset" ja "pahikset." Kannetaan laatikot eri puolille asenneaitaa ja aletaan huudella toisillemme syytöksiä. Vahvistetaan ennakkoluuloja kaikin mahdollisin tavoin. Ei siedetä erilaisuutta. Ymmärretään vain omaa elämäämme ja arvostellaan muiden elämää. OIKEESTI? Ei.

Nauru on hyvä tapa reagoida järkytykseen ja kiukkuun. Se ei lamaa ajattelua ja saa hölmöimmätkin jutut pysymään oikeissa mittasuhteissa. Silloin, kun jokin juttu heittää oikein kunnolla överiksi, niin sen uskottavuus kärsii - niin tässäkin asiassa. Eihän kukaan voi oikeasti olla sitämieltä, että äitien ainoa oikea paikka on kotona, eihän.

Minä hurraan 60-luvun uudistuksille! 2000-luvun suuri uudistus voisi olla oman itsetunnon kohottaminen muita mollaamatta?