Haastava pääsee tänään alakoulusta.
Näiden kuuden vuoden aikana siitä pikkuruipelosta, kuumakallesta on kasvanut todella upea nuorimies. Häslä se on. Ja nopea. Niin se varmaan aina tulee olemaan. Juuri omanlaisensa. Riittävä. Rakastettu. Ihailtu.
Päiväkodin opettaja sanoi, että lapset on kuin kukkia. Ei voi koko ajan kuopsuttaa ja kasvattaa, pitää antaa välillä rauha myös kasvamiseen. Ajattelin usein tätä viisautta, kun luin Wilmamerkintöjä.
Wilmamerkinnöistä, palavereista, rehtorin puhutteluista, jälki-istunnoista ja silmätikkuna olemisesta rakentuu äidin mielissä pojan alakouluaika. Monta asiaa oli, mihin opettajan ja koulun piti tarttua, mutta moni asia olisi voitu hoitaa erilailla. Wilma täyttyi aivan uskomattommista huomautuksista, keittiöpsykologiasta ja vihaisista vuodatuksista. Aikuisuus ja ammatillisuus oli usein todella hukassa sekä Wilmassa että kasvokkaisissa tapaamisissa.
En tiedä, mitä lapselle jäi mieleen kuudesta vuodesta.
Minä muistan selvimmin opettajan vastauksen kysymykseeni, voisiko lapselle antaa välillä myös positiivista palautetta. Väitin, että jatkuva negatiivinen palaute syö pojan itsetuntoa. Hän vastasi, ettei hänellä ole aikaa alkaa keksimällä keksiä asioita.
Tähän lauseeseen loppui minun yhteistyöni koulun kanssa. Kävin edelleen tapaamisissa, kuittailin Wilmaan ok ja olin aina valmis keskustelemaan. Painotin pojalleni opettajien arvostusta. Olin itse kiltti ja sanoin lapselleni, että kiltteydellä pärjää. Nyt tunnen syyllisyyttä, miksi en ollut rohkeampi ja jaksavampi. Minun olisi pitänyt sanoa niin monessa kohtaa vastaan. Oikaista kasvattajien typeryyksiä. Olla hankalampi.
Kuusi vuotta (vai kolmetoista) olen kulkenut rinnalla kannustaen ja tukien. Kehuen. Tarvittaessa nuhdellen ja pelikieltoja antaen. Motkottanut, käkättänyt. Lohduttanut. Itkenyt yhdessä pojan kanssa. Tänään hän haluaa mennä koululle ilman miua. Sattuu ja tuntuu hyvältä samaan aikaan.
Hyvin me on vedetty, vaikka välillä vereslihakin on ollut liian vaatimaton sana kuvaamaan tuskaamme. Hyvin toi poika on vetänyt. Sanoi, ettei sillä tule ikävä koulua, mutta kavereita kyllä.
Hyvin on kaveritkin vetäneet: ne on jaksanut koko tämän matkan yhdessä Haastavan kanssa.
Olen varma, että tuo pitkä, itsevarma, komea, urheilullinen, reilu, empaattinen, fiksu poika on niin valmis siirtymään yläasteelle ja äidin helmoista kauemmas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti