Luin viikolla 10-vuotiaasta pojasta, joka riuhui koulussa. Löi opettajia ja poliisit kutsuttiin paikalle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten sen pojan äiti kestää tämän kaiken.

Aamun tunteina mietin, mihin olisimme päätyneet erilaisilla ratkaisulla. Päätin olla miettimättä.

Päässäni muotoutuu kasvatusajatus, joka perustuu samaan kuin Icehearts: onnistumisen kokemuksia, tykkäämistä ja luottamissa ihan jokaisen elämään. Uskon vahvasti, että hyvät valmentajat, pelikaverit ja seurat ovat olleet avainasemassa perheen lisäksi, että olemme sen haastavan kanssa tässä, missä nyt olemme.

Näitä kokemuksia pitäisi kaikkien lasten kokea ja varsinkin niiden haastavien, joiden korvat ja sielu on täynnään kieltoja ja torumisia.

Alan päästä jatkuvasta syyllisyydestä eroon.

Alan uskoa, että itse asiassa tää oli ihan hyvin vedetty.

Hra L on ihana esiteini. Valoisa ja onnistuva. Silmäterä.

Iso P kasvoi aikamoisessa turbulenssissa, mutta iloinen ja tasapainoinen siitäkin tuli. Lämmin. Empaattinen. Ystävällinen. Kohtelias. Komea. Silmäterä.

Ja kyllä, kyllä mä pelkään: likka lähti luterilaisuudesta, mutta luterilaisuus ei likasta.

- Hengitä Leila. Hengitä, sanoi ystäväni pahimpina aikoina, hengitä.
Minä hengitin, puhaltelin, puuskutin. Keskityin tärkeimpään: hengittämiseen.

Rutiinit piti lapsen ja minut koossa. Tiesin, mitä seuraavaksi tulisi ja laivani ei suurestikaan heilunut.

Riittävä uni piti pään selkeänä, kunnes sitä unta ei ollut riittävästi. Sitten minä taas keskityin hengittämiseen.

En jaksanut tavata ketään. Ystävät loukkaantuivat, jäivät matkalle, mutta minä keskityin hengittämiseen. Hengitin, olin huono ystävä ja hengitin.

Hyvät, kauniit ja empaattiset neuvot saivat minut tuntemaan riittämättömyyttä: vieläkö tuokin pitäisi pystyä. En karsinut, vaan lisäsin kaiken päälle aina uusia vaatimuksia itselleni. Keskityin taas hengittämiseen.

Kun helpotti, pystyin puhumaan. Kun vaikeutui, menin lukkoon. Ja hengitin itsekseni itseäni rauhalliseksi.

Nyt hengitys sujuu omaan tahtiinsa, keskittymättä ja rauhallisesti.

Minun kotonani asuu sellainen poika, joka ilahduttaa päivittäin. Se ei raivoa, ei huuda. Ei heitä tavaroita, ei särje käsissään palasiksi. Ei lyö, ei pure, ei raavi.

Minun kotonani asuu sellainen poika, jonka silmät ja suu hymyilevät. Se katsoo silmiin ja hymyilee. Se on iloinen ja nauraa.

Minun kotonani asuu sellainen poika, joka ei pelota minua.

En minä tiedä, mitä tapahtui - sitä on jo kysytty kymmeniä kertoja. Kasvoi. Oppi luottamaan. Uskoo itseensä. Tietää osaavansa. Ufot vaihtoi.

Siitä haastavasta on tullut ihana esiteini, joka hakee itseään ja irroittautuu vanhemmistaan.

Katson sitä irroittautumista haikeana, mutta iloisena ja ylpeänä. EI: pakahdun ilosta ja onnesta. Haluaisin jatkuvasti, taukoamatta kertoa, miten se onnistui, miten se osasi. Miten siitä haastavasti tuli ilonlähde.