Enemmän tai vähemmän, mutta koko ajan jännittää. Olen opetellut olemaan varuillani ja vähintään yhden askeleen edellä sitä haastavaa poikaa ja sen ajatuksia. Tiedän. Mahdoton tehtävä.
Jatkuva varuillaan oleminen on jäänyt päälle. Se on loputon pelko, että kohta taas mennään. Nyt juuuri kaikki on hyvin ja rauhallisesti, mutta hetkessä olemme keskellä synkkääkin synkempää tunnetta ja tilannetta.
Mukavintakin hetkeä varjostaa pieni peikko, joka tarkkailee koko ajan, missä mennään. Iloisinkin tapahtuma suodattuu tarkkailuverkon läpi. Ei ole hetkeäkään poikani kanssa, että vain olisimme. Tai poika on, minä en.
Silti. Silti nautin hetkistä hänen kanssaan. Niistä rauhallisista, iloisista, pulputtavista hetkistä.
- ja toivon, että ne kestäisivät pitkään. Ainakin pidempään kuin viimeksi ja sitä ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti