Se painaa ja painaa, ja yrittää saada luovuttamaan.En minä elämää helpoksi luullut. Kotona näin, miten raskasta se voi olla. En kuitenkaan ymmärtänyt lapsuudessani meidän lasten tuomaa lisäraskautta. En kirjoittanut nimeäni isonveljeni kotimuikkareihin. En ollut huolissani tupakoivasta ja juhlivasta tyttärestä. Ylivilkas toinen tytär (=minä) ei todellakaan huolettanut minua. En kokenut surua ja luovuttamisen tuskaa, kun se viimeinenkin muutti kotoa pois ja lähti maailmalle.
Esikoinen on villi, vilkas, ehtivä, menevä, haastava. Äitini sanoi, että se on oikein minulle. Tarkoittiko elämän kostoa? Saan maksaa omasta vilkkaudestani? Kun vilkkauteen lisätään isoveljeni ajattelemattomuus ja kotimuikkarit, on siinä hdellä pienellä pojalla kannettavaa.
Nuorempi on tuumiva, miettivä ja mököttäväkin. Muistuttaa minua äidistäni. Mökötti, ja aina emme tienneet edes mistä. Oliko hän tehnyt jotain, mitä emme huomanneet? Tai olisiko meidän pitänyt tehdä jotain, mitä emme sitten muistaneetkaan tehdä?
Kaikki se kirjoista luettu kasvatustieto ei millään tahdo kääntyä omiin tarpeisiin. Se kuuluisa maalaisjärkikin on lähtenyt retkilleen. Kyvyttömyys ja osaamattomuus hyppivät niskassani. Taukoamatta. Välillä korkeammalle, välillä matalammalle. Kuitenkin hyppivät. Koko ajan.
Periksi en kuitenkaan aio antaa. Annan aikaa itselleni. Annan aikaa lapsilleni. Saan kyvyttömyyden ja osaamattomuuden hallintaan. Ne hyppivät jatkossa paljon matalammalle. Sen lupaan itselleni ja lapsilleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti