Tähän kysymykseen sitä aina vain palaa. Kun on väsynyt ja uupunut, niin mistä löytyisi vielä edes se pieni lusikallinen eloa, iloa ja intoa?Arki voi kaatua päälle. se voi olla se viimeisetkin voimanrippeet vievä välttämätön paha ja suoritettava velvollisuus.
Arjen voi myös kääntää energiaa antavaksi voimaksi. Pienet sattumukset eivät enää olekaan se viimeinen hippunen, joka katkaisee äidin selän. Saisiko sen jollain ilveellä hauskaksi, kannustavaksi ja voimaannuttavaksi kokemukseksi?
Itse olen malliesimerkki martyyrista. Kaikesta tulee helposti ylivoimaista. Tämäkin vielä ja eikös minulla nyt jo ollut tarpeeksi. No just joo, olisihan se pitänyt arvata.
Ajattelun voi kääntää. Ja kannattaa kääntää. Itsetunto - niin oma kuin lasten - kaipaa vahvistusta, ei ohennusta. Jos muidenkin asioista onnistuu näkemään niitä positiivisia, hyviä ja kasvattavia puolia, niin pakko kait niitä on omassakin elämässä olla. Onhan?
Äidit ovat tai ainakin heitä pidetään sitkeinä. Varmasti me sitkeitä ollaan, mutta onko sitkeys päämäärä, jos ilo, onni ja lämpö jää sen alle? Pitääkö hampaita purra yhteen ja kestää, vaikka hymyn ja naurun avulla asiat voisivat mennä paljon paremmin oikeisiin mittasuhteisiin ja uomiin?
Äidit voisivat tehdä vahvuuslakon. Tai ainakin minä. Laulellen ja naurellen kohti positiivista ja vahvaa minuutta :) Ilmoittautumisia otetaan vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti