Kun elämä lapsen kanssa ei menekään kuin Strömsössä, luottamus omiin voimiin ja taitoihin on kovalla koetuksella. Kun äitini sanoi minulle sillä tietyllä äänellä, että parhaani minä yritin, niin se oli sietämätöntä. En halunnut kuulla pilanneeni kaikkea. Nyt sanon samaa itselleni, ja sitä ääntä en pääse karkuun.
Haastavan lapsen kanssa on vaikea olla itselleen armollinen. Itsesyytöksistä kasvaa iso mörkö, jonka alle hukkuu. Ja kuitenkaan ei saa hukkua, on ponnisteltava, ettei jäisi sen mustan masennuksen alle. Aina on löytynyt jokin koukku, johon on voinut tarttua ja vetää itsensä turvaan.
Isoin kaikista möröistä on suru. Suru tapahtuneista asioista. Suru sanotuista sanoista. Suru, suorastaan tuska, joka liittyy tulevaisuuden ajattelemiseen.
Voimakkain kaikista voimista on kuitenkin lapseni hymy, kun hän katsoo minua luottavaisena. Kun hän luottaa minuun, kun en itse itseeni jaksa luottaa.
Mitä osaisi sanoa. Ihminen rakentuu niin monesta asiasta. Ympäristöstä tulee erilaisia ärsykkeitä - joihinkin voimme vaikuttaa, moniin emme. Ja minkälainen on se liima millä lapsi itseensä, osaksi omaa persoonaansa, palautetta poimii. Millainen on se alkuitu joka meissä kaikissa on-se mihin ei voi äitinä vaikuttaa. Ja jotenkin kaikesta sekamelskasta kasvaa aikuinen. Ja millainen on silloin se oma tarina-se joka teki sellaiseksi kuin on?
VastaaPoistaVoimahalauksia monta!
t.U.