Minun kotonani asuu sellainen poika, joka ilahduttaa päivittäin. Se ei raivoa, ei huuda. Ei heitä tavaroita, ei särje käsissään palasiksi. Ei lyö, ei pure, ei raavi.

Minun kotonani asuu sellainen poika, jonka silmät ja suu hymyilevät. Se katsoo silmiin ja hymyilee. Se on iloinen ja nauraa.

Minun kotonani asuu sellainen poika, joka ei pelota minua.

En minä tiedä, mitä tapahtui - sitä on jo kysytty kymmeniä kertoja. Kasvoi. Oppi luottamaan. Uskoo itseensä. Tietää osaavansa. Ufot vaihtoi.

Siitä haastavasta on tullut ihana esiteini, joka hakee itseään ja irroittautuu vanhemmistaan.

Katson sitä irroittautumista haikeana, mutta iloisena ja ylpeänä. EI: pakahdun ilosta ja onnesta. Haluaisin jatkuvasti, taukoamatta kertoa, miten se onnistui, miten se osasi. Miten siitä haastavasti tuli ilonlähde.