Seitsemän ja kymmenen

Lasten vanheneminen vaatii keskittymistä. Että muistaa päivittää niiden osaamista. Ettei suhtaudu kuin vauvaan. Irtipäästäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Siinä pitää myöntää, että joku pärjää ilman sinua. Ja ihan hyvin pärjääkin.

Esikoinen oli luokkakaverinsa kanssa kahdestaan uimahallissa. Minä en olisi uskaltanut (vai halunnut?) päästää. Onneksi kuulin asiasta jälkikäteen, niin en ehtinyt rajoittaa ja kieltää. Retki oli mennyt mainiosti ja kasvattanut molempien poikien mäpäs osasin -pituutta ainakin viisi senttiä.

Kuopus käy bussilla koulussa, menee yksin kavereille ja osaa liikkua jo oikein mukavasti lähikulmilla. Ilman äitiä. Upeaa. Varsinkin, kun on ollut aina enemmänkin varovainen kuin varomaton.

Liialla suojelemisella vie lapselta juuri näitä kokemuksia. Yrittämisestä ja onnistumisesta rakentuu vahva lapsi. Ja on tietysti hienoa, jos äitikin kasvaa siinä rinnalla. Kuitenkin niissä aikuisten asioissa ja tunteissa.

Loppukevennys:

Hjallis (joka ei kuulu suosikkeihini) tivasi Stubbilta (joka ei myöskään kuulu suosikkeihini), miksi tämä lähtee lätkämatseista aina kesken. Stubb betosi lapsien nukkumiseen. Hjallis sanoi, että ei se ole mikään syy, ei hänenkään lapsensa lähde kesken matsin nukkumaan. Siihen Stubb: meidän perheessä nyt vain toimitaan näillä säännöillä.

Viesti ystävältä

Sain eilen tekstarin, joka lämmittää vieläkin mieltä.


"Moi Leila! Kiitos lapsosenne muuttoavusta..."


Se haastava oli ollut reipas, vihmerä ja sosiaalinen. Luonteva aikuisten kanssa. Oli laitellut lasten huonetta.


Mutta äiti kätki caicki nämä sanat/tutkistellen hänen sydämesäns (Luuk. 2:19)

Herra Korrekti

Kuopus on hyvin korrekti henkilö. Hän osaa esittää asiat niin kivasti, ettei toiselle tulisi pahaa mieltä.


Ajoin kuopuksen kanssa Pohjoisrantaa pitkin Kauppatorille. Esittelin paikkoja.

Uspeskin katedraali.
- Joo, mummo on kertonut.

Pressan Linna. Joo, mä tiedän. Mummo kertoi. Se on ollut siellä.

Kaupungintalo. - Joo, mummo on käynyt siellä.

Havis Amanda. - Äiti mä voin seurata liikennevaloja, niin sä voit keskittyä noihin sun maisemiis, kun tunnut olevan niistä niin kiinnostunut.

Kukkia, kukkia!

Minulle on tullut Meidän perhe -lehti sen ensimmäisestä numerosta lähtien. Moneen pulmaan olen lehdestä löytänyt vinkkejä ja neuvoja.

Viimeisimmässä lehdessä oli juttu lasten diagnosoinnista. Hyvä juttu. Monipuolinen. Luin sitä tarkkaan. Kaksi kertaa.

Artikkelissa psykologi Tapio Malinen sanoi, että paras tapa auttaa lasta on suunnata huomio positiivisiin asioihin. Minä lisään, että paras tapa vahvistaa omaa jaksamista on keskittyä onnistumisiin.

Malisen vinkki: Istuttakaa enemmän kukkia. Mitä enemmän on kukkia, sitä vähemmän on tilaa rikkaruohoille.

Kukkia, kukkia:

Se haastava poika oli tänään kaverin muutossa apuna. Sillä meni kaikki hyvin. Se haki autosta laatikon, kantoi uuteen kotiin, purki ja ja laittoi tavarat paikalleen.

Lounaalla oli yllätysvieras kylässä. Silti se jaksoi kestittyä ruokaan, syömiseen ja jutteluun.

Iltapäivä Heurekassa sujui hyvin. Poika osallistui labratuokioon. Osasi vastailla oppaille. Sai heiltä positiivista palautetta.

Lopuksi vielä osasi neuvotella pikkuveljen kanssa ruokapaikasta.

Kun mikään ei onnistu

Viime aikoina olen paremmin kuin koskaan ymmärtänyt, mitä tarkoittaa sanonta sataa suolaista vettä. Tai ainakin oman tarkoitukseni sille. Negatiiviset viestit kirvelevät kuin suolavesi haavoissa. Sillä haavoilla tämä sydän on.


Jatkuva negatiivinen palaute musertaa. Äidinkin.


Itsetunto rakennetaan pala palalta. Se auttaa vastoinkäymisissä ja vahvistaa elämän tyrskyjä vastaan. Mutta kun niitä tyrskyjä on niin paljon, ettei tahdo nenä pysyä pinnan yläpuolella - saati, että itsetunto vahvistuisi.

Se haastava poika ehtii ja törmäilee. Saa paljon kieltoja, komentoja ja karjaisuja. Elämän tasapainotukseen tarvitaan paljon positiivista palautetta. Se unohtuu. Onnistumisia pitää itsestäänselvyyksinä. Niistä pitää muistuttaa. Kehua. Ja säilöä niitä.

Tälläkin viikolla poikani epäonnistui sen seitsemässä asiassa.

Mutta:

Hän on vihdoinkin oppinut halaamaan. Joskus jopa suikauttaa suukon. Hän on oppinut olemaan lähellä ja sylissä.

Hän on oppinut syömään haarukalla ja veitsellä. Hotkimatta. Kivasti ja siivosti.

Hän sai matikan kokeesta 10-

Hän auttoi väsynyttä pikkuveljeä pesistreeneissä ja sen jälkeen varaustekassin kantamisessa.

Hän osasi pyytää anteeksi.

Hän nauroi, hymyili ja oli iloinen.

Hän teki kaverinsa kanssa sormiskeiteille tramppeja.


Mielessäni on kuva Anna-ystävästäni, joka nappasi ohijuoksevasta pojastaan kiinni, putsasi pyyhkeellä tämän suupielen ja leuan, torui, pussasi poskelle ja läpsäytti pyllylle ja laittoi pojan kohti uusia seikkailuita. Sen taidon minäkin tahdon oppia

Miksi kukaan ei tykkää minusta?

Kysymys viiltää sieluani ja sydäntäni. Se jää ilmaan leijumaan pitkään vielä sen jälkeen, kun se haastava poika on poistunut paikalta. Se jää takaraivoon pyörimään. Tekee olosta levottoman. Tuskaisan.

Mitä vastaisin?

Sen haastavan pojan kanssa törmään niin usein omaan kyvyttömyyteeni. Tunteet vyöryvät isoina ja nopeina. Minä hitaana ja yksvakaana en tahdo pysyä matkassa mukana. Tunnen itseni niin kovin kyvyttömäksi, en osaakaan yhdistää tunnetta ja järkeä. Aina toinen lyö toista poskelle.

Miksi niin ajattelet?

Selitykset ovat ymmärrettäviä. Ymmärrän, miksi paha olo valtaa poikani mieltä. Kuitenkin yritän sanoa, etteihän se ihan niin mene, eihän? Se haastava sanoo, ettei äitiä lasketa. Tietysti äiti rakastaa. Kaverit vaan lasketaan. Ja koulu. Ja ne just on niitä vaikeita. Syövät pienen pojan itseluottamusta.

Mitä voisit itse tehdä?

Äiti, mä yritän. Mä yritän niin paljon, etten sitten enää jaksa yrittää yhtään. Jatkuva tunteiden kelaus väsyttää aikuista, niin myös sitä haastavaa poikaa. Miksei vain oltaisi, se kysyy. Välillä ollaankin ja vaan ollaan.

Olen niin vereslihalla tuon pojan kanssa.

kaikki on unohdettu

ja anteeksiannettu, kun säihkyvät silmäsi katsovat minua luottavaisesti ja sanot rakastan sinua äiti.