Kysymys viiltää sieluani ja sydäntäni. Se jää ilmaan leijumaan pitkään vielä sen jälkeen, kun se haastava poika on poistunut paikalta. Se jää takaraivoon pyörimään. Tekee olosta levottoman. Tuskaisan.
Mitä vastaisin?
Sen haastavan pojan kanssa törmään niin usein omaan kyvyttömyyteeni. Tunteet vyöryvät isoina ja nopeina. Minä hitaana ja yksvakaana en tahdo pysyä matkassa mukana. Tunnen itseni niin kovin kyvyttömäksi, en osaakaan yhdistää tunnetta ja järkeä. Aina toinen lyö toista poskelle.
Miksi niin ajattelet?
Selitykset ovat ymmärrettäviä. Ymmärrän, miksi paha olo valtaa poikani mieltä. Kuitenkin yritän sanoa, etteihän se ihan niin mene, eihän? Se haastava sanoo, ettei äitiä lasketa. Tietysti äiti rakastaa. Kaverit vaan lasketaan. Ja koulu. Ja ne just on niitä vaikeita. Syövät pienen pojan itseluottamusta.
Mitä voisit itse tehdä?
Äiti, mä yritän. Mä yritän niin paljon, etten sitten enää jaksa yrittää yhtään. Jatkuva tunteiden kelaus väsyttää aikuista, niin myös sitä haastavaa poikaa. Miksei vain oltaisi, se kysyy. Välillä ollaankin ja vaan ollaan.
Olen niin vereslihalla tuon pojan kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti