Viime aikoina olen paremmin kuin koskaan ymmärtänyt, mitä tarkoittaa sanonta sataa suolaista vettä. Tai ainakin oman tarkoitukseni sille. Negatiiviset viestit kirvelevät kuin suolavesi haavoissa. Sillä haavoilla tämä sydän on.Jatkuva negatiivinen palaute musertaa. Äidinkin.
Itsetunto rakennetaan pala palalta. Se auttaa vastoinkäymisissä ja vahvistaa elämän tyrskyjä vastaan. Mutta kun niitä tyrskyjä on niin paljon, ettei tahdo nenä pysyä pinnan yläpuolella - saati, että itsetunto vahvistuisi.
Se haastava poika ehtii ja törmäilee. Saa paljon kieltoja, komentoja ja karjaisuja. Elämän tasapainotukseen tarvitaan paljon positiivista palautetta. Se unohtuu. Onnistumisia pitää itsestäänselvyyksinä. Niistä pitää muistuttaa. Kehua. Ja säilöä niitä.
Tälläkin viikolla poikani epäonnistui sen seitsemässä asiassa.
Mutta:
Hän on vihdoinkin oppinut halaamaan. Joskus jopa suikauttaa suukon. Hän on oppinut olemaan lähellä ja sylissä.
Hän on oppinut syömään haarukalla ja veitsellä. Hotkimatta. Kivasti ja siivosti.
Hän sai matikan kokeesta 10-
Hän auttoi väsynyttä pikkuveljeä pesistreeneissä ja sen jälkeen varaustekassin kantamisessa.
Hän osasi pyytää anteeksi.
Hän nauroi, hymyili ja oli iloinen.
Hän teki kaverinsa kanssa sormiskeiteille tramppeja.
Mielessäni on kuva Anna-ystävästäni, joka nappasi ohijuoksevasta pojastaan kiinni, putsasi pyyhkeellä tämän suupielen ja leuan, torui, pussasi poskelle ja läpsäytti pyllylle ja laittoi pojan kohti uusia seikkailuita. Sen taidon minäkin tahdon oppia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti