Tämä on siis se kesän odotetuin viikko: lapset lähtivät mummolaan.
Pitkin kevättä olen huomannut minussa tunteiden ristivetoa: töissä mietin kotiasioita ja kotona työasioita. En ole töissä huolissani, miten lapset pärjäävät päiväkodissa tai toisen aikuisen seurassa koulussa. Minä luotan täysin lasteni ammattitaitoisiin päiväaikuisiin.
Mietin, miten töistä pääsen mahd nopeasti olemaan lasteni kanssa. Haluan minimoida kauppaan, ruuanlaittoon, siivoukseen ja pyykkäämiseen käyttämäni ajan. Tehdä senkin ajan jotain mukavaa poikien kanssa. Vaikka pelata lautapelejä, vaikka lähteä uimaan, vaikka lukea, vaikka vain olla.
Useimmiten teen kaikkea sulassa sovussa. Kaupassa käyn työmatkalla, ja samalla soitan ne viimeiset töihin liittyvät puhelut. Ruokaa laitan yhdessä poikien kanssa, samoin pyykkejä. Myös siivouksessa he ovat suuri apu.
Minä asemoin itseäni työn ja lasten kautta. Niistä tulee merkitys ja syy. Siinä vain usein unohtuu ne muut ihmiset. Tällä viikolla minä tapaan heitä. Siksi odotan tätä viikkoa. Siksi lupaan uudestaan ja uudestaan itselleni, että kun työt alkavat, en jää jumittamaan työn ja kodin väliselle janalle. Joskus vielä onnistun siinä.
Ja lähetän kaipaavia viestejä pojille, jotka pelmahtavat kotiin ennemmin kuin uskonkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti