Olen aina ollut älyllisesti hiukan laiska. En vaivu syvälle pohdiskeluihin, enkä välttämättä jaksa niitä edes aina kuunnella. Energiaa käytän niiden matalien kohtien löytämiseen aidasta ja elämästä.
Nykypostmoderni ihminen tuntuu usein hahmottavan itsensä ja osa-alueensa viiltävän tarkasti. Minä olen mennä porskuttanut päivästä toiseen ja enemmän tai vähemmän tykännyt kokonaispaketista Leila.
Olen aina pitänyt itseäni perusterveenä. Kroppani on rautaa ja kestää kaikki iskut. Ei sellaista haastetta, ettenkö siitä läpi menisi. Kevyt omnipotenssi on ollut aina ollut minua.
Alkuvuoden olen ollut yllättävän kipuloinen, raihnas ja väsynyt - tälläkin hetkellä kesäflunssa myllää kropassani. Yhdestä vaivasta kun pääsee, niin toinen jo hyökkää kimppuun. Kyllä, ikääntymistä. Tiedän. Silti.
En olekaan enää perusterve, vaan perinnölllisen sairauden kantaja ja sairastaja. Kokemus on järisyttävä, mutta hyvinhyvin kasvattava. Se laittaa minut käyttämään energiaa ajattelemiseen ja tuntemiseen, ei vain matalien kohtien etsintään.
Olen yllättynyt, kuinka paljon identiteettiini rakentuu terveyden ja jaksamisen varaan. Sairaus/terveys - jako on aktivoinut vahvasti oman itseni miettimistä. Jos kokonaisuus on osiensa summa, niin silloinhan summa muuttuu osien muuttuessa? Vai onko summa vakio?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti