Luovia ratkaisuja etsimässä

Se haastava poika on kokeillut monenlaista. Ja monesta saanut fudut tönimisen, härnäämisen ja kiusaamisen vuoksi. Aistimuksia hakevana poika hakeutuu tilanteisiin, joissa saa aistimuksia. Tavat ja keinot eivät aina ole hyväksyttäviä.

Tuntoaisti sillä raasulla on nurinperin: hipaisu tuntuu lyönniltä, tiukka ote hyvältä ja oma lyönti höyhenen hipaisulta. Moneen otteeseen näitäkin on selvitelty.

Harrastukset eivät välttämättä ole muuttuneet, vaan ryhmät, joissa harrastetaan. Tanssissa on menossa toinen koulu ja neljäs ryhmä. Vaihdot ovat usein pojasta olleet helpompia kuin sivusta seuraavasta äidistä. Poika ei välttämättä ole saanut kavereita, joten heitä ei tule ikävä. Ja kiva harrastus jatkuu. Äiti kantaa sydämessään epäonnistumisen taakkaa.

Partio meni puihin, kun se haastava poika joutui muiden kiusan kohteeksi. Onhan se vähän kummallinen tyyppi. Onneksi löytyi uusi ryhmä, ihana ryhmäjohtaja ja mielekästä puuhaa. Siinä ensimmäisessä ryhmässä toiminta oli vapaata vellomista tekemisestä toiseen. Tiukkoja rajoja tarvitseva tyyppi ei siellä pärjännyt.

Pesiksessä on ryhmä vaihtumassa. Poika on itse innoissaan. Saan mieleisensä valmentajan ja viime kesän pelikavereita samaan treeniporukkaan.

Se haluaisi alkaa näytellä, mennä Nuoriin Kotkiin ja bändikerhoon. Pidättelemme, yritämme edetä vähän kerrallaan. Etsiä niitä luovia ratkaisuja, että pärjäisi näissä nykyisissä. Saisi vahvistusta itsetunnolleen. Ei tarvitsisi kysellä, miksi mua kiusataan ja mikä mussa on vikana, kun mä en kelpaa.

Tänään en hermostunut kertaakaan.

Onnittelen itseäni ja luotan huomenna samaan ihmeeseen.

diagnooseja ja termejä

Aluksi se poika oli haastava. Haastoi aikuisen, haastoi nopeudellaan, haastoi älyllään.

Sitten siitä tuli aika vilkas, aika nokkava, siis aika haasteellinen pakkaus.

Sen jälkeen tuli niitä diagnooseja ja termejä. Niitä selviteltiin netin, googlen ja wikipedian avulla. Ja osaavien ystävien.

Sitte se poika vaan on nopea, nokkava, siis haasteellinen.

Ja se haastaa edelleen. Sekä hyvässä että pahassa. Sekä ilossa että surussa.

Isä

Isäni täyttää tänään 80 vuotta. Ei tainnut itsekään arvata, että näin pitkälle eläisi. Ainakaan pitkä ikä ei ollut vahvin vaihtoehto, kun hänet 12 vuotta sitten leikattiin. 12 pitkää vuotta pyörätuolissa.

Yli 40 vuotta samalla työnantajalla. Neljä lasta. Pieni maatila, joka teetti enemmän töitä kuin tuotti voittoja. Yli 50 vuotta naimisissa saman ihmisen kanssa. Ja joka aamu kaurapuuroa. Niin isälle, lapsille kuin lapsenlapsillekin. Syövät sen mukisematta. Onhan se vaarin tekemää.

Muistan lapsuudestani, että jos jotain halusi, sitä kannatti kysyä isältä. Isä antoi minulle luvan ottaa sen löytökissan itselleni. Isä toi meille sen ihanan Puolasta salakuljetetun koiran. Äiti oli tiukkis - hänhän sitä arkea meidän kanssamme eli, kun isä oli pitkiä päiviä töissä.

Isäni oli nuorena tosi komea. Rikaskin. Tavoiteltu poikamies. Ja aikamoinen hulivili. Minun ja poikani vilkkaus on periytynyt suoraan häneltä.

Tarinan mukaan isäni oli kavereiden kanssa Tampereella hurvittelemassa. Messukylästä Tampereen rautatielle tulee edelleenkin alamäki. Sen alamäen isäni kavereineen laski hevosreellä. Ilman hevosta. Suoraan päin sillan palkkia. Isäni kieltää tämän tarinan, mutta luulen sen olevan totta.

Isäni on aina ollut kova siivoamaan. Hänellä oli oma tiskausvuoro. Tasa-arvomies jo kymmeniä vuosia sitten! Lisäksi hän on aina ollut kova halaamaan, lämmin isä ja aivan uskomattoman ihana vaari - joka piffaa pojille pyörätuolin korjausta ja sähkötuoliajeluita.

Mistä on pienet äidit tehty?

Tähän kysymykseen sitä aina vain palaa. Kun on väsynyt ja uupunut, niin mistä löytyisi vielä edes se pieni lusikallinen eloa, iloa ja intoa?

Arki voi kaatua päälle. se voi olla se viimeisetkin voimanrippeet vievä välttämätön paha ja suoritettava velvollisuus.

Arjen voi myös kääntää energiaa antavaksi voimaksi. Pienet sattumukset eivät enää olekaan se viimeinen hippunen, joka katkaisee äidin selän. Saisiko sen jollain ilveellä hauskaksi, kannustavaksi ja voimaannuttavaksi kokemukseksi?

Itse olen malliesimerkki martyyrista. Kaikesta tulee helposti ylivoimaista. Tämäkin vielä ja eikös minulla nyt jo ollut tarpeeksi. No just joo, olisihan se pitänyt arvata.

Ajattelun voi kääntää. Ja kannattaa kääntää. Itsetunto - niin oma kuin lasten - kaipaa vahvistusta, ei ohennusta. Jos muidenkin asioista onnistuu näkemään niitä positiivisia, hyviä ja kasvattavia puolia, niin pakko kait niitä on omassakin elämässä olla. Onhan?

Äidit ovat tai ainakin heitä pidetään sitkeinä. Varmasti me sitkeitä ollaan, mutta onko sitkeys päämäärä, jos ilo, onni ja lämpö jää sen alle? Pitääkö hampaita purra yhteen ja kestää, vaikka hymyn ja naurun avulla asiat voisivat mennä paljon paremmin oikeisiin mittasuhteisiin ja uomiin?

Äidit voisivat tehdä vahvuuslakon. Tai ainakin minä. Laulellen ja naurellen kohti positiivista ja vahvaa minuutta :) Ilmoittautumisia otetaan vastaan.

Elämä painaa niskaa

Se painaa ja painaa, ja yrittää saada luovuttamaan.


En minä elämää helpoksi luullut. Kotona näin, miten raskasta se voi olla. En kuitenkaan ymmärtänyt lapsuudessani meidän lasten tuomaa lisäraskautta. En kirjoittanut nimeäni isonveljeni kotimuikkareihin. En ollut huolissani tupakoivasta ja juhlivasta tyttärestä. Ylivilkas toinen tytär (=minä) ei todellakaan huolettanut minua. En kokenut surua ja luovuttamisen tuskaa, kun se viimeinenkin muutti kotoa pois ja lähti maailmalle.

Esikoinen on villi, vilkas, ehtivä, menevä, haastava. Äitini sanoi, että se on oikein minulle. Tarkoittiko elämän kostoa? Saan maksaa omasta vilkkaudestani? Kun vilkkauteen lisätään isoveljeni ajattelemattomuus ja kotimuikkarit, on siinä hdellä pienellä pojalla kannettavaa.

Nuorempi on tuumiva, miettivä ja mököttäväkin. Muistuttaa minua äidistäni. Mökötti, ja aina emme tienneet edes mistä. Oliko hän tehnyt jotain, mitä emme huomanneet? Tai olisiko meidän pitänyt tehdä jotain, mitä emme sitten muistaneetkaan tehdä?

Kaikki se kirjoista luettu kasvatustieto ei millään tahdo kääntyä omiin tarpeisiin. Se kuuluisa maalaisjärkikin on lähtenyt retkilleen. Kyvyttömyys ja osaamattomuus hyppivät niskassani. Taukoamatta. Välillä korkeammalle, välillä matalammalle. Kuitenkin hyppivät. Koko ajan.

Periksi en kuitenkaan aio antaa. Annan aikaa itselleni. Annan aikaa lapsilleni. Saan kyvyttömyyden ja osaamattomuuden hallintaan. Ne hyppivät jatkossa paljon matalammalle. Sen lupaan itselleni ja lapsilleni.

Kuka voittaa juoksukilpailuissa?

Monet kaupunginosat juhlivat olemassaoloaan ja rakentavat identiteettiään. Mielestäni hyvä ja kannatettava idea. Varsinkin Roihuvuoressa oli tänä syksynä panostettu juhlinnan järjestämiseen - ja siinä onnistuttiinkin oikein hyvin.

Oman kaupunginosamme juhlinta on perinteisempää: VPK esittäytyy, paikallinen Elvis esiintyy, grillataan makkaraa ja paistetaan vohveleita sekä juostaan kilpaa. Siis lapset.

Tai tarkoitus on, että lapset juoksevat. Sarjat alkavat 2-vuotiaista, joten kaikilla sen ikäisillä ei ihan rohkeus riitä yksin juoksemiseen. Eikä ihme. Taputtava, hurraava ja huutava vanhempien ja isovanhempien lauma saattaa kannustavan sijasta olla hyvin pelottava ja 60 metrin juoksu muodostuu 2-vuotiaan mielessä todelliseksi amok-juoksuksi.

Niinpä. Liian pienten lasten on juostava kilpailussa. Sehän on itsestään selvää. Sitä vaatii vähintäänkin perheen kunnia.

Isät ja äidit juoksivat hyvin tänäkin vuonna. Ikävä, että he jäivät vaille palkintoja. Edes oman lapsen onnelliset kasvot eivät olleet palkitsemassa, koska liian pienet juoksijat itkivät täysillä, kun heidät väkisin nostettiin palkintopallille. Perheen ja vanhempien kunnian(himon) vuoksi.