Oma sisäinen poliisi

Lapset, joilla on hankaluuksia omien tunteidensa ja rajojensa kanssa, kertovat usein toiveammatikseen poliisin. Poliisi auttaa heitä pitämään kiinni säännöistä, kuuntelemaan ja tottelemaan.

Haastava tuomaroi viime kesänä useita otteluita. Toimiiko tuomari samanlaisenansisäisenä järjestyksenpitäjänä?

Äidin sydän kämmenellä

- Äiti, joko sä kuulit, mitä kävi siellä koriksen kuvauksissa?

Sydän pydähtyy. Hengitys kuuluu omissa korvissa. Se kylmä ja pistelevä tunne iholla. Jokainen solu on valmiina vastaanottamaan huonot uutiset.

- Ei, en kuullut. Mitäs siellä kävi?


Pelottaa, pelottaa. Kenen kanssa selvittelen tällä kertaa ja mitä.

- Iiro pyysi mua kanssaan kaverikuvaan!

Milloinkahan tästä tunteesta kasvaa eroon? Milloin ensimmäinen ajatus olisi, että mitäs kivaa siellä tapahtui.

Epäonnistumisen pelko asuu minussa. Tai varuillaanolo. Tämä haastava esikoinen pitää ei vain sydäntä, vaan paljoa muutakin kämmenellään. Minussa asuu edelleen se pelko, että kämmen suljetaan. Vaikka viimeinen vuosi on ollut upea ja luottamusta antava. Vaikka.

Video lapsen oikeuksista sai kuopuksen näkemään painajaisia. Video oli katsottu ET-tunnilla koulussa.

- Äiti, tiesitkö, että lapsiakin voidaan myydä?

Tiedän kultaseni, mutta en halunnut sinun vielä tietävän. Halusin vielä luoda ympärillesi turvaa ja lämpöä.

- Tiesitkö, että lapsetkin voivat tehdä töitä vaarallisissa paikoissa niinku kaivoksissa?

Kyllä Pikku-Ukko, en vain halunnut sinun tietävän vielä.

- Oletko sä tiennyt, ettei kaikilla lapsilla ole kotia?

Kyllä. Toivoin, ettei nämä kamaluudet olisi vielä tulleet sinun elämääsi, päähäsi ja sydämeesi. Eikä yöllä uniisi.

- Mitä sä äiti aiot tehdä tälle kaikelle?

Luin viikolla 10-vuotiaasta pojasta, joka riuhui koulussa. Löi opettajia ja poliisit kutsuttiin paikalle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten sen pojan äiti kestää tämän kaiken.

Aamun tunteina mietin, mihin olisimme päätyneet erilaisilla ratkaisulla. Päätin olla miettimättä.

Päässäni muotoutuu kasvatusajatus, joka perustuu samaan kuin Icehearts: onnistumisen kokemuksia, tykkäämistä ja luottamissa ihan jokaisen elämään. Uskon vahvasti, että hyvät valmentajat, pelikaverit ja seurat ovat olleet avainasemassa perheen lisäksi, että olemme sen haastavan kanssa tässä, missä nyt olemme.

Näitä kokemuksia pitäisi kaikkien lasten kokea ja varsinkin niiden haastavien, joiden korvat ja sielu on täynnään kieltoja ja torumisia.

Alan päästä jatkuvasta syyllisyydestä eroon.

Alan uskoa, että itse asiassa tää oli ihan hyvin vedetty.

Hra L on ihana esiteini. Valoisa ja onnistuva. Silmäterä.

Iso P kasvoi aikamoisessa turbulenssissa, mutta iloinen ja tasapainoinen siitäkin tuli. Lämmin. Empaattinen. Ystävällinen. Kohtelias. Komea. Silmäterä.

Ja kyllä, kyllä mä pelkään: likka lähti luterilaisuudesta, mutta luterilaisuus ei likasta.

- Hengitä Leila. Hengitä, sanoi ystäväni pahimpina aikoina, hengitä.
Minä hengitin, puhaltelin, puuskutin. Keskityin tärkeimpään: hengittämiseen.

Rutiinit piti lapsen ja minut koossa. Tiesin, mitä seuraavaksi tulisi ja laivani ei suurestikaan heilunut.

Riittävä uni piti pään selkeänä, kunnes sitä unta ei ollut riittävästi. Sitten minä taas keskityin hengittämiseen.

En jaksanut tavata ketään. Ystävät loukkaantuivat, jäivät matkalle, mutta minä keskityin hengittämiseen. Hengitin, olin huono ystävä ja hengitin.

Hyvät, kauniit ja empaattiset neuvot saivat minut tuntemaan riittämättömyyttä: vieläkö tuokin pitäisi pystyä. En karsinut, vaan lisäsin kaiken päälle aina uusia vaatimuksia itselleni. Keskityin taas hengittämiseen.

Kun helpotti, pystyin puhumaan. Kun vaikeutui, menin lukkoon. Ja hengitin itsekseni itseäni rauhalliseksi.

Nyt hengitys sujuu omaan tahtiinsa, keskittymättä ja rauhallisesti.

Minun kotonani asuu sellainen poika, joka ilahduttaa päivittäin. Se ei raivoa, ei huuda. Ei heitä tavaroita, ei särje käsissään palasiksi. Ei lyö, ei pure, ei raavi.

Minun kotonani asuu sellainen poika, jonka silmät ja suu hymyilevät. Se katsoo silmiin ja hymyilee. Se on iloinen ja nauraa.

Minun kotonani asuu sellainen poika, joka ei pelota minua.

En minä tiedä, mitä tapahtui - sitä on jo kysytty kymmeniä kertoja. Kasvoi. Oppi luottamaan. Uskoo itseensä. Tietää osaavansa. Ufot vaihtoi.

Siitä haastavasta on tullut ihana esiteini, joka hakee itseään ja irroittautuu vanhemmistaan.

Katson sitä irroittautumista haikeana, mutta iloisena ja ylpeänä. EI: pakahdun ilosta ja onnesta. Haluaisin jatkuvasti, taukoamatta kertoa, miten se onnistui, miten se osasi. Miten siitä haastavasti tuli ilonlähde.