Täältä tullaan elämä?

Elämä pyöritti pitkän ohjelman linkouksineen. Sitä vilkasta, sen pikkuveljeä ja vanhempia. Koulua, opettajia ja ties keitä muita.

Ensin mentiin hurjaa vauhtia yhä syvemmälle, yhä alemmaksi, yhä enemmän uppeluksiin. Kohti ahdistavampaa ja ahdistavampaa arkea.

Sitten pyörittiin siinä mustassa ja sameassa tunteessa, joka ei hetkeksikään irroittanut. Pitkään, muistikuvitta ja aivan vereslihalla.

Sieltä aloitettiin nousu kohti pintaa. Se haastava sen aloitti - ja lopulta veti meidät mukanaan. Ihme, josta ei vieläkään uskalla iloita. Sen jatkumista toivoo, mutta samaan aikaan pelottaa. Ihan vietävästi.

Riviäkään viime vuodesta en saanut kirjoitettua. Kirjoitukset löytyvät viranomaisten kirjoista.

Vastapäätä minua istuu selviytyjä. Seesteinen ja hymyilevä esikoinen.

Tulistuva lapsi

Ensimmäisen kerran näiden vuosien aikana tunnen helpotusta. Oikeaa helpotusta, ei vain voimattomuuden lievennystä.

Sain lapsen isältä lainaan kirjan. Epäuskoisena, mutta kilttinä aloin sitä lukea. Jo muutaman sivun jälkeen, kun siinä oli kuvattu tapahtumia eri perheissä, olin iloinen ja helpottunut. Se kirja kertoi minun pojastani, minusta, meistä.

En ollutkaan yksin maailmassa. Meidän perhe ei olekaan yksin. Minun haastava poikani ei olekaan yksin!

Apua olemme saaneet pitkiin matkaa. Ystävät ovat tukeneet ja kantaneet. Olleet luomassa uskoa, kuuntelemassa pahaa oloani, vaatineet minua olemaan armollinen.

Veromarkoille ja -euroille olemme saaneet katetta. Terapeutit ja psykologit ovat antaneet paljon ajateltavaa. Rakennusaineita vanhemmuuteen tämän lapsen kanssa.

Kaikki ovat kuitenkin olleet ulkopuolella. Tämä kirja, ne perheet ovat sisällä. Ne ovat samanlaisia. Nekin tarvitsevat apua, ja ovat apua saaneet.

Ensimmäisen kerran minulla on sellainen olo, että tulevaisuus voi olla toisenlainen.

Mistä ihmeestä

se keksii ne kaikki ideat?

Viime viikolla Tiikeribalsamia kutiavaan ihoon - ja tällä viikolla raaka kananmuna kouluun mukaan!


Olen aina ihaillut sen haastavan pojan mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä. Kykyä ratkaista ongelmia ja löytää niihin luovia ratkaisuja. Se on hieno taito ja sillä pääsee vielä pitkälle.

Jos ei kompastu kananmuniin tai polta itseään Tiikerobalsamilla.

Jos meillä olisi puuvaja ja sitä käytettäisiin puu-ukkojen vuolemiseen, niitä ukkoja olisi todella paljon.

Jos vain voisi olla

Minua jännittää koko ajan.

Enemmän tai vähemmän, mutta koko ajan jännittää. Olen opetellut olemaan varuillani ja vähintään yhden askeleen edellä sitä haastavaa poikaa ja sen ajatuksia. Tiedän. Mahdoton tehtävä.

Jatkuva varuillaan oleminen on jäänyt päälle. Se on loputon pelko, että kohta taas mennään. Nyt juuuri kaikki on hyvin ja rauhallisesti, mutta hetkessä olemme keskellä synkkääkin synkempää tunnetta ja tilannetta.

Mukavintakin hetkeä varjostaa pieni peikko, joka tarkkailee koko ajan, missä mennään. Iloisinkin tapahtuma suodattuu tarkkailuverkon läpi. Ei ole hetkeäkään poikani kanssa, että vain olisimme. Tai poika on, minä en.

Silti. Silti nautin hetkistä hänen kanssaan. Niistä rauhallisista, iloisista, pulputtavista hetkistä.

- ja toivon, että ne kestäisivät pitkään. Ainakin pidempään kuin viimeksi ja sitä ennen.

Suru

Kun elämä lapsen kanssa ei menekään kuin Strömsössä, luottamus omiin voimiin ja taitoihin on kovalla koetuksella. Kun äitini sanoi minulle sillä tietyllä äänellä, että parhaani minä yritin, niin se oli sietämätöntä. En halunnut kuulla pilanneeni kaikkea. Nyt sanon samaa itselleni, ja sitä ääntä en pääse karkuun.

Haastavan lapsen kanssa on vaikea olla itselleen armollinen. Itsesyytöksistä kasvaa iso mörkö, jonka alle hukkuu. Ja kuitenkaan ei saa hukkua, on ponnisteltava, ettei jäisi sen mustan masennuksen alle. Aina on löytynyt jokin koukku, johon on voinut tarttua ja vetää itsensä turvaan.

Isoin kaikista möröistä on suru. Suru tapahtuneista asioista. Suru sanotuista sanoista. Suru, suorastaan tuska, joka liittyy tulevaisuuden ajattelemiseen.

Voimakkain kaikista voimista on kuitenkin lapseni hymy, kun hän katsoo minua luottavaisena. Kun hän luottaa minuun, kun en itse itseeni jaksa luottaa.

Seitsemän ja kymmenen

Lasten vanheneminen vaatii keskittymistä. Että muistaa päivittää niiden osaamista. Ettei suhtaudu kuin vauvaan. Irtipäästäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Siinä pitää myöntää, että joku pärjää ilman sinua. Ja ihan hyvin pärjääkin.

Esikoinen oli luokkakaverinsa kanssa kahdestaan uimahallissa. Minä en olisi uskaltanut (vai halunnut?) päästää. Onneksi kuulin asiasta jälkikäteen, niin en ehtinyt rajoittaa ja kieltää. Retki oli mennyt mainiosti ja kasvattanut molempien poikien mäpäs osasin -pituutta ainakin viisi senttiä.

Kuopus käy bussilla koulussa, menee yksin kavereille ja osaa liikkua jo oikein mukavasti lähikulmilla. Ilman äitiä. Upeaa. Varsinkin, kun on ollut aina enemmänkin varovainen kuin varomaton.

Liialla suojelemisella vie lapselta juuri näitä kokemuksia. Yrittämisestä ja onnistumisesta rakentuu vahva lapsi. Ja on tietysti hienoa, jos äitikin kasvaa siinä rinnalla. Kuitenkin niissä aikuisten asioissa ja tunteissa.

Loppukevennys:

Hjallis (joka ei kuulu suosikkeihini) tivasi Stubbilta (joka ei myöskään kuulu suosikkeihini), miksi tämä lähtee lätkämatseista aina kesken. Stubb betosi lapsien nukkumiseen. Hjallis sanoi, että ei se ole mikään syy, ei hänenkään lapsensa lähde kesken matsin nukkumaan. Siihen Stubb: meidän perheessä nyt vain toimitaan näillä säännöillä.

Viesti ystävältä

Sain eilen tekstarin, joka lämmittää vieläkin mieltä.


"Moi Leila! Kiitos lapsosenne muuttoavusta..."


Se haastava oli ollut reipas, vihmerä ja sosiaalinen. Luonteva aikuisten kanssa. Oli laitellut lasten huonetta.


Mutta äiti kätki caicki nämä sanat/tutkistellen hänen sydämesäns (Luuk. 2:19)