- Hengitä Leila. Hengitä, sanoi ystäväni pahimpina aikoina, hengitä.
Minä hengitin, puhaltelin, puuskutin. Keskityin tärkeimpään: hengittämiseen.

Rutiinit piti lapsen ja minut koossa. Tiesin, mitä seuraavaksi tulisi ja laivani ei suurestikaan heilunut.

Riittävä uni piti pään selkeänä, kunnes sitä unta ei ollut riittävästi. Sitten minä taas keskityin hengittämiseen.

En jaksanut tavata ketään. Ystävät loukkaantuivat, jäivät matkalle, mutta minä keskityin hengittämiseen. Hengitin, olin huono ystävä ja hengitin.

Hyvät, kauniit ja empaattiset neuvot saivat minut tuntemaan riittämättömyyttä: vieläkö tuokin pitäisi pystyä. En karsinut, vaan lisäsin kaiken päälle aina uusia vaatimuksia itselleni. Keskityin taas hengittämiseen.

Kun helpotti, pystyin puhumaan. Kun vaikeutui, menin lukkoon. Ja hengitin itsekseni itseäni rauhalliseksi.

Nyt hengitys sujuu omaan tahtiinsa, keskittymättä ja rauhallisesti.

Minun kotonani asuu sellainen poika, joka ilahduttaa päivittäin. Se ei raivoa, ei huuda. Ei heitä tavaroita, ei särje käsissään palasiksi. Ei lyö, ei pure, ei raavi.

Minun kotonani asuu sellainen poika, jonka silmät ja suu hymyilevät. Se katsoo silmiin ja hymyilee. Se on iloinen ja nauraa.

Minun kotonani asuu sellainen poika, joka ei pelota minua.

En minä tiedä, mitä tapahtui - sitä on jo kysytty kymmeniä kertoja. Kasvoi. Oppi luottamaan. Uskoo itseensä. Tietää osaavansa. Ufot vaihtoi.

Siitä haastavasta on tullut ihana esiteini, joka hakee itseään ja irroittautuu vanhemmistaan.

Katson sitä irroittautumista haikeana, mutta iloisena ja ylpeänä. EI: pakahdun ilosta ja onnesta. Haluaisin jatkuvasti, taukoamatta kertoa, miten se onnistui, miten se osasi. Miten siitä haastavasti tuli ilonlähde.

Täältä tullaan elämä?

Elämä pyöritti pitkän ohjelman linkouksineen. Sitä vilkasta, sen pikkuveljeä ja vanhempia. Koulua, opettajia ja ties keitä muita.

Ensin mentiin hurjaa vauhtia yhä syvemmälle, yhä alemmaksi, yhä enemmän uppeluksiin. Kohti ahdistavampaa ja ahdistavampaa arkea.

Sitten pyörittiin siinä mustassa ja sameassa tunteessa, joka ei hetkeksikään irroittanut. Pitkään, muistikuvitta ja aivan vereslihalla.

Sieltä aloitettiin nousu kohti pintaa. Se haastava sen aloitti - ja lopulta veti meidät mukanaan. Ihme, josta ei vieläkään uskalla iloita. Sen jatkumista toivoo, mutta samaan aikaan pelottaa. Ihan vietävästi.

Riviäkään viime vuodesta en saanut kirjoitettua. Kirjoitukset löytyvät viranomaisten kirjoista.

Vastapäätä minua istuu selviytyjä. Seesteinen ja hymyilevä esikoinen.

Tulistuva lapsi

Ensimmäisen kerran näiden vuosien aikana tunnen helpotusta. Oikeaa helpotusta, ei vain voimattomuuden lievennystä.

Sain lapsen isältä lainaan kirjan. Epäuskoisena, mutta kilttinä aloin sitä lukea. Jo muutaman sivun jälkeen, kun siinä oli kuvattu tapahtumia eri perheissä, olin iloinen ja helpottunut. Se kirja kertoi minun pojastani, minusta, meistä.

En ollutkaan yksin maailmassa. Meidän perhe ei olekaan yksin. Minun haastava poikani ei olekaan yksin!

Apua olemme saaneet pitkiin matkaa. Ystävät ovat tukeneet ja kantaneet. Olleet luomassa uskoa, kuuntelemassa pahaa oloani, vaatineet minua olemaan armollinen.

Veromarkoille ja -euroille olemme saaneet katetta. Terapeutit ja psykologit ovat antaneet paljon ajateltavaa. Rakennusaineita vanhemmuuteen tämän lapsen kanssa.

Kaikki ovat kuitenkin olleet ulkopuolella. Tämä kirja, ne perheet ovat sisällä. Ne ovat samanlaisia. Nekin tarvitsevat apua, ja ovat apua saaneet.

Ensimmäisen kerran minulla on sellainen olo, että tulevaisuus voi olla toisenlainen.

Mistä ihmeestä

se keksii ne kaikki ideat?

Viime viikolla Tiikeribalsamia kutiavaan ihoon - ja tällä viikolla raaka kananmuna kouluun mukaan!


Olen aina ihaillut sen haastavan pojan mielikuvitusta ja kekseliäisyyttä. Kykyä ratkaista ongelmia ja löytää niihin luovia ratkaisuja. Se on hieno taito ja sillä pääsee vielä pitkälle.

Jos ei kompastu kananmuniin tai polta itseään Tiikerobalsamilla.

Jos meillä olisi puuvaja ja sitä käytettäisiin puu-ukkojen vuolemiseen, niitä ukkoja olisi todella paljon.

Jos vain voisi olla

Minua jännittää koko ajan.

Enemmän tai vähemmän, mutta koko ajan jännittää. Olen opetellut olemaan varuillani ja vähintään yhden askeleen edellä sitä haastavaa poikaa ja sen ajatuksia. Tiedän. Mahdoton tehtävä.

Jatkuva varuillaan oleminen on jäänyt päälle. Se on loputon pelko, että kohta taas mennään. Nyt juuuri kaikki on hyvin ja rauhallisesti, mutta hetkessä olemme keskellä synkkääkin synkempää tunnetta ja tilannetta.

Mukavintakin hetkeä varjostaa pieni peikko, joka tarkkailee koko ajan, missä mennään. Iloisinkin tapahtuma suodattuu tarkkailuverkon läpi. Ei ole hetkeäkään poikani kanssa, että vain olisimme. Tai poika on, minä en.

Silti. Silti nautin hetkistä hänen kanssaan. Niistä rauhallisista, iloisista, pulputtavista hetkistä.

- ja toivon, että ne kestäisivät pitkään. Ainakin pidempään kuin viimeksi ja sitä ennen.

Suru

Kun elämä lapsen kanssa ei menekään kuin Strömsössä, luottamus omiin voimiin ja taitoihin on kovalla koetuksella. Kun äitini sanoi minulle sillä tietyllä äänellä, että parhaani minä yritin, niin se oli sietämätöntä. En halunnut kuulla pilanneeni kaikkea. Nyt sanon samaa itselleni, ja sitä ääntä en pääse karkuun.

Haastavan lapsen kanssa on vaikea olla itselleen armollinen. Itsesyytöksistä kasvaa iso mörkö, jonka alle hukkuu. Ja kuitenkaan ei saa hukkua, on ponnisteltava, ettei jäisi sen mustan masennuksen alle. Aina on löytynyt jokin koukku, johon on voinut tarttua ja vetää itsensä turvaan.

Isoin kaikista möröistä on suru. Suru tapahtuneista asioista. Suru sanotuista sanoista. Suru, suorastaan tuska, joka liittyy tulevaisuuden ajattelemiseen.

Voimakkain kaikista voimista on kuitenkin lapseni hymy, kun hän katsoo minua luottavaisena. Kun hän luottaa minuun, kun en itse itseeni jaksa luottaa.